Ei elämäänsä pysty suunnittelemaan. Jos pystyisikin, haluaisiko edes.
Miten tylsää, kun tietäisi kaiken etukäteen.
Ja toisaalta: ikinä en olisi osannut luoda tällaista 50 vuoden kokonaisuutta, jos itse olisin saanut toimia kapellimestarina. Vau, sanon nöyränä.
Kunpa malttaisimme olla suunnittelematta muidenkaan tulevaisuutta: lapsiemme, muiden sukulaisten, läheisten, naapurien. Sillä mikä lopulta on tärkeintä? Arvosanatko? Tittelit?
Kel onni on, se onnen kätkeköön. Menköön kylmään suihkuun. Näitä molempia hyvän elon ohjeita on tullut kuultua moneen otteeseen. Vaikeaa se on, kun on tällainen naama. Silmät tuikkii pelkästä ajatuksesta.
Perästä kuuluu, lupaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos jo etukäteen, kun kommentillasi osallistut keskusteluun Levon hetkissä.