Viimeiset päivät työpaikalla. Siivoat työpöydän, tyhjennät kaapin kaikesta henkilökohtaisesta, pistät sähköpostiin poissa-viestin, keskityt hoitamaan työsi loppuun kunnialla. Juot läksiäiskahvit ja kannattelet hyvää tuulta.
Ääni ei juuri särähdä, kun kiität lahjoista ja pidät pienen puheen.
Työkaveri kysyy, eikö minulla ole lainkaan haikea olo. On! Jo nyt niin ikävä työkavereita ja sitä työstä muodostunutta yhteisöä, että sattuu. Jos tilannetta pysähtyisi miettimään, itkisi.
Vaan määräaikaisessa sijaisuudessa ajatukseen työn päättymisestä ehtii tottua. Tietää, että junalippu on voimassa tiettyyn päivään asti. Tietää, että huomenna en enää nouse näitä portaita.
Miten rankkaa täytyykään olla, jos työstä joutuu luopumaan äkkiarvaamatta. Jos terveys ei enää kestä tai jos työnantajan mielestä päiväsi ovat luetut. Jos eläkepäivät koittavat ennen aikojaan.
Nyt se on ohi. Enää en ole osa sitä porukkaa. He ovat entisiä työkavereita.
Työpaikasta lähteminen olisi vaikeampaa, jos ei kuuluisi minnekään muualle. Jos ei olisi läheisten ja sukulaisten piiriä. Jos vaikka ei olisi niitä neljää naista, joiden kanssa taas tammikuussa riehaannumme pitämään hauskaa - ja siinä ohessa kuntoilemaan. Ja ellei tietäisi, että on aina tervetullut työpaikalle takaisin, edes käymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos jo etukäteen, kun kommentillasi osallistut keskusteluun Levon hetkissä.