Nyt se on loppu

Tupakoimisesta tulee syntinen olo. Tuli jo nuorena; senhän takia se silloin olikin niin hienoo.

Ysiluokan syksyllä savutettiin tyttöjen vessassa. Välituntivahdit olivat vaan niin kärkkäitä, että melkein heti joutui tumppaamaan. Siirryimme pihan perälle, vanhan saunan taakse.

Keväällä paikaksi tuli koulun viereinen vihreä niitty: makasimme vatsallamme ringissä, jätimme jämiä toisillemme ja keskeltä nousi savu. Oli se kaunis näky! Hykerryttäväksi tilanne muuttui, kun horisonttiin ilmaantui opettajan hahmo. Ehdimme vetää vielä monet henkoset ennen kuin natsat piti sujauttaa mullan alle. Jälki-istuntoja ei tullut. Eikä ruohikkopaloja.

Lehden toimituksessa tottui siihen, että kirjoittaminen ja tupakointi kuuluvat yhteen. Jotkut tekivät sitä yhtä aikaa: hakkasivat kirjoituskoneen näppäimiä ja karistivat välillä. Itse otin savukkeet esille, kun halusin pysähtyä ajattelemaan tai vain rupatella kollegan kanssa. Pöytälaatikossa oli jopa vierastupakkaa: tottahan tarjottavaa piti olla.

Sitten aloin odottaa lasta, eikä puhettakaan, että tupakka olisi maistunut.

Pikku hiljaa muutuin juhlatupakoitsijaksi. Yhden kostean illan aikana saattoi mennä aski savukkeita, ja sitten taas pitkään aikaan ei yhtään.

Jos ei ole koskaan polttanut, ei tiedä, kuinka vaikeaa siitä tavasta on päästä eroon. Ja kuinka helppo on aina uudestaan aloittaa.

Nyt se kuitenkin on loppu. Viime sunnuntaiaamuna askissa oli vielä kaksi tupakkaa. Kello 13:n jälkeen söin lounasta ja sitten nautin viimeiset savut.

Miksikö lopetin? Syitä on paljon, kuten useimmiten. Viimeinen tikki oli havahtua siihen, että keski-ikäisen naisen rinnat, muisti ja moni muu ominaisuus säilyvät upeampina ilman tupakointia.


Top5 Viisi hyvää syytä jatkaa tupakoimista

1. En ole päättänyt lopettaa. Tällaisen kokoluokan asioita ei päätetä siksi, että puoliso tahtoo, yhteiskunta painostaa ja terveysseikatkin sitä puoltavat. 
2. Se on kivaa.
3. Makutottumukset. Kahvi ja tupakka yhdessä maistuvat ihan erilaiselta kuin kahvi ja tupakka erikseen.
4. Kaveritkin polttavat.
5. Suvaitsemattomat härnääntyvät.

Ystäviä nolla?

Lapsena aina hämmennyin, kun aikuiset tiedustelivat, olenko isän vai äidin tyttö? En ymmärtänyt, miksi en voisi olla molempien. Pidin kummastakin.

Yhtä tungetteleva kysymys löytyi Ystäväni-kirjoista, joita alakoulussa kierrätimme oppilaalta toiselle. Paras ystäväni? Mitä siihen viivalle kirjoittaisi?

Miksi jonkun pitää olla paras? Miten paljon huonompia ystäviä ne muut olivat? Kirjoitanko sen nimen, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Vai sen, jolle kerron eniten salaisuuksiani ja muita ajatuksiani? Vai sen, jonka toivoisin olevan läheisin ystäväni?

Yläasteella ystävystyminen oli erityisen vaikeaa. Jokainen meistä oli niin hukassa itsensä kanssa. Vaikeusastetta nosti se, että perheemme oli muuttanut toiselle puolelle Suomea. Uuden murteen lisäksi täytyi opetella uusi tapa olla ja käyttäytyä. Ja koettaa tutustua ihmisiin, hankkia niitä ystäviä.

Ystävää tarvitsi, jotta ei joutunut olemaan välitunteja yksin, silmätikkuna. Jossain vaiheessa avuksi tuli tupakointi: siihen rinkiin mahtui aina, vaikka joka välitunnilla.

Lukion viimeisen luokan päätteeksi aloin rakentaa muuria: kenestäkään ei enää koskaan tulisi parasta ystävääni. Poikaystäväni ja paras kaverini olivat osoittautuneet petikavereiksi. Kuinka enää voisi luottaa keneenkään?

Aikuisiällä sadoista ihmisistä on tullut kavereitani. Joka kerran hämmästyn, kun huomaan jonkun heistä pitävän minua ystävänään. Ystävyys on niin paljon kaveruutta suurempaa. Vai onko oikeasti?

Kenties ystävyys ja paras ystävä ovat yliarvostettuja asioita? Miksi vähempi ei riittäisi.

Ystäviä nolla, kavereita sata. Hyvä niin.


Tämä kirjoitus sai kimmokkeen koulukiusaamisesta, mikä puolestaan johdattaa ajatukset työpaikkakiusaamiseen ja pahoinvointiin yhteiskunnassa. Entäpä, jos emme sallisi kiusaamisen myrkyttää luokkia, kouluja, työpaikkoja?

Tarja-täti pukeutuu mekkoon

Kysyn itseltäni, miltä tuntuu olla melkein viisikymppinen.

Varmaan paremmalta kuin vuosi, pari sitten. Enää en ole niin ailahtelevan kiukkuinen. Johtuneeko siitä, että menkat irrottivat otteensa viime lokakuun paikkeilla? Hormonien kanssa on nyt tasaisempaa.

Kuumat aallot valtasivat näinä vuosina vain muutaman yön. Enää niitä ei näy eikä kuulu päivisinkään, joten täytyy alkaa pukeutua lämpimämmin.

Vyötäröllä vaihdevuodet  näkyvät. Ja sitä myöten vaatekaapissa. Ja kukkarossa. Ai miten niin? Housujen sijasta sitä alkaa suosia mekkoja. Entisistä vaatteista yhä harvempi mahtuu päälle tai näyttää siedettävältä. Sit ku oon laihempi -vaatteita ei enää tuu ostettua, mutta eipä paljon muutenkaan houkuta edes kuteiden alennusmyynnit.

Rahaa säästyy!

Keski-ikäinen täti. Sellaiseksi minä itseni tunnen. Myönteisessä mielessä.

Enää en ole nuori, mutta mitä välii. Keski-ikäinen on varttunutta väkeä, viisaskin vielä.

Minusta on kiva, jos mua sanotaan Tarja-tädiksi. Sovinnaista nutturapäätä tai jakkupukutätiä minusta ei tule koskaan, mikä tietysti on jo rajoittanut urakehitystä, mutta mitä välii silläkään. On mukavaa olla keski-ikäinen heitukkatäti, joka saattaa välillä räväyttää. Niin kuin nyt esimerkiksi niissä viiskytvuotisbileissä, jotka järjestän kesäkuussa.

Top5 Parasta juhlien suunnittelussa

1. Aina on jotain hauskaa mielessä. 
2. Kutsuvieraslistan laatiminen. Toivottavasti suurin osa porukoista pääsee paikalle, koska ihmisethän juhlissa ovat parasta.
3. Ruokatarjoilun miettiminen. Pelkästään omia lempiruokia ei voi tarjota, mutta pitopöytä kuitenkin raottakoon elämääni. 
4. Äidin, siskon ja muiden läheisten into tehdä yhdessä tää juttu.
5. Herkistely. Pillittäminenkin. Ääni väristen, kyynelet poskille vierien olen harjoitellut maakuntalauluja. Elämä on kuljettanut aika moneen kolkkaan tässä armaassa Suomen maassa, ja tarkoitus on juhlassa kajauttaa laulu jokaiselle noista maakunnista.

Nyt sitten tiedän...

...miltä tuntuu, kun kumppani on kuolla.
...millainen on suuri pelko.
...mistä tietää, että rakastaa jotakuta.
...ettei suruun ja huoleen kannata käpertyä, vaan se kannattaa jakaa.
...miten pienestä onni on kiinni.
...kuinka vähäisetkin edistysaskeleet vievät eteenpäin.
...että elämä jatkuu; tapahtui mitä tahansa.

Nyt tiedän, että varjoja ei ole ilman auringonpaistetta. Ja toisinpäin.