Tulee mies

Tänne muuttaa mies. Eikä kuka tahansa, vaan se (hän), jonka kanssa on tullut kuljettua viimeiset yhdeksän kuukautta.

Tulee mies, ja minä toimin kuin nainen. Vaihdan verhot, tiskaan, siivoan, raivaan kaappeja hänen vaatteilleen ja tavaroilleen, ostan jääkaappiin, pakastimeen ja keittiön hyllyille hänen lempiruokiaan. Tyhjennän Rainbow-kahvipakkauksen metallirasiaan, jotta hän ei näe, mitä merkkiä on tarjolla. Hän kun on piintynyt Juhlamokkaan.

Tulee mies, ja se on jännittävää. Enhän minä ole tottunut asumaan kenenkään muiden kuin lasteni kanssa. Ja nyt viime kuukaudet yksin.

Muutto ei tule yllätyksenä. Kaveri osti pari vuotta sitten asunnon, johon oli luvassa putkiremontti. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen jompi kumpi, luultavasti minä, olin sitä mieltä, että hän voisi tulla remonttievakkoon tähän osoitteeseen.
Sitten iski paniikki. Yritin lopettaa suhteen, muutamaankin kertaan. Siitä ei tullut mitään, kun olin ehtinyt tyyppiin tykästyä. Ja muutenkin, tiedättehän.

Tämä on viimeinen viikonloppuni sinkkuna.

Tästä seuraa... vähintäänkin trilogia. Yleisöksi pääsette te, hyvät lukijani. Tuskin maltatte odottaa.

Ihanat työkaverit

Joitakin työkavereita ei koskaan unohda. Ei niitä työpaikkakiusaajia, mutta ei varsinkaan niitä ihania.

Yksi sellainen ihme saapuu arkiaamuisin samaan osoitteeseen kanssani enää muutaman viikon ajan. Sitten hänen on aika siirtyä elämänurallaan eteenpäin, mikä on hienoa ja luontevaa, kun ihminen on alle kolmikymppinen. Ja kun nykyinen homma on äitiysloman tai vastaavan sijaisuus.

Vaan sitä iloa, naurua ja elämänmyönteisyyttä. Tarttuvaa sellaista. Kiitos!

Elämäni ensimmäinen työkaverini oli isäni. Äiti kävi autokoulua, joten koulun jälkeen piti autella kyläkaupassa. Myöhemmin äidistäkin tuli työkaveri, kun kyläkaupassa tarvittiin kesäapulaista. Kumpikin oli erilainen kuin kotona. Opin arvostamaan heidän osaamistaan.

Lehtimaailmassa työkavereissa oli parasta se, että he rakastivat juoruilua. Enää ei tarvinnut lapsuuden tapaan kuunnella oven takana, kun aikuiset supisivat. Nyt siihen sai osallistua kahvikupin äärellä, toisten journalistien ja muun lehtiväen kanssa.

Pienen paikallislehden päätoimittajaksi siirryttyäni kaipasin eniten työkaverilaumaa: nyt meitä oli vain neljä. Asiakaspalvelija, ilmoitusmyyjä, toimittaja ja minä.
Ikävä haihtui pian, koska meistä tuli unelmatiimi, loistoporukka, ihan huippu. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä, minkä lisäksi vielä työtkin tuli tehtyä. No okei, myönnetään, että työt tuli tehtyä enemmän kuin hyvin. Konserni kiitti lähettämällä meidät lomalle Leville.
Ja antamalla meidän toteuttaa Viva la Vida Loca -bileet koko konsernin väelle. Niistä entisessä Nikkilän sairaalan mielisairaalassa järjestämistämme juhlista kerron joskus toiste.

Jotkut viettävät koko elämänsä samassa työpaikassa. Kaikkia ei ole luotu sellaisiksi, ei minuakaan. En kai kestä pelkkää rutiinia, vaan kaipaan mahdollisuuksia luoda uutta. Enkä pelkää asettua uuteen paikkaan, minä, karjalaisen evakon jälkeläinen.

Kulkemisella on rajansa. Espanjan vuosien jälkeen työt ovat olleet pelkkiä määräaikaisuuksia.
Nyt, viisissäkymmenissä, seuraavan määräaikaisuuden päättyessä täytyy tottua ajatukseen, että ehkä en enää koskaan saa työpaikkaa.


Top5 Työttömyyden parhaat puolet

1. Aamun tunnit saa arkenakin itselleen. Miksi tuhlata paras aika nukkumiseen?
2. Uusia näkökulmia avautuu. Pullo kadulla ei ole vain pullo, vaan se on 20 senttiä. Ai, onks se vähemmän?
3. Vertaistukea saatavilla runsaasti. Toisaalta nyt jo tietää, että työttömien lauma on aika sekalainen seurakunta. Vertaistukensa täytyy löytää siitä seasta.
4. Laihtuminen? Katotaan. Mitään en lupaa.
5. Vihdoinkin ehtii lukemaan kaikki ne maailman ja Suomen kirjallisuuden helmet, joille yleensä on aikaa vain jouluna. Siinä aaton ja tapaninpäivän välissä.

Eka kerta

Luova tauko on ohi: eka kerta tänä vuonna tuli olo, että on taas Levon hetken aika.

Luin läpi viimeisimmän kirjoitukseni ja hämmästyin, että tavallaan en ole vielä rikkonut yhtään uudenvuodenlupausta. Puolen vuoden karkkilakon ehtii vielä pitää, vaikka ei se 1. tammikuuta alkanutkaan.
Paras porraspäivä tähän mennessä oli kuukausi sitten, kun seilattiin työkavereiden kanssa Suomenlahdella. Hytti oli kasissa, ja kaikki muu ilo alemmissa kerroksissa. Ei ollut mitään syytä käyttää hissiä.
Viisikymppisten bilepaikka on varattuna, kiitos siskon toimeliaisuuden. Ihana vanha rakennus, jossa on hyvä pitää mainiot iltamat. Jos kunto kestää, niin parinakin iltana peräkkäin.

Vaelluskengät minulta taitaa vielä puuttua. Millaiset olisi hyvät?

Top5 Parasta helmikuussa

1. Tapasin elämäni miehen. Aikaa on vierähtänyt yli 20 vuotta ja mieskin vaihtunut muutamaan kertaan sen jälkeen, mutta mitä sitten.
2. Valon määrä alkaa voittaa pimeyden. Jähmeys vähenee suomalaisten väliltä ja alamme jo katsella ympärillemme.
3. Kevättä ilmassa. Pian voi kaivaa fillarin varastosta.
4. Ruokavalio muuttuu kuin itsestään keveämmäksi. Ei se vielä vyötärössä näy, mutta mitä sitten?
5. Hanget. Toki. Kimmeltävät hanget ja sinitaivas. Ken hiihtää, hän hiihtäköön ja riemuitkoon siitä. Me muut nautimme ilman suksiuraa.