Uusi yritys

Miksei uutena vuotenakin voisi koettaa kääntää uutta sivua elämässään? Luvata asioita, joiden avulla jokin asia muuttuu?

Selailin vanhoja Levon hetkiä ja törmäsin vuoden takaisiin lupauksiini. Katsotaanpa, miten niiden kävi:

1. Puolen vuoden karkkilakko. Ei onnistunut, koska motiivi ei ollut riittävän vahva. Salmiakki voitti.

2. Po-ve-ja. Kyllä! Portaiden käyttämisen terveellisyys sai vahvistusta monestakin suunnasta, ja täällähän mä edelleen asun, hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Ve eli veden juomisen suhteenkin lupaus toteutui: ainakin join sitä enemmän kuin mitään muuta. Parempaa janojuomaa ei ole.

3. Sulan maan vaelluskenkien hankkiminen on edelleen vaiheessa. Yksi huima askel pyhiinvaelluksen suuntaan toteutui kuin itsestään, kun tutustuin ihmiseen, jonka kanssa voin kuvitella lähteväni pitkälle matkalle yli vuorten ja laaksojen.

4. Tässä olen taatusti jäävi, mutta yritystä ainakin oli. Viisikymppisilläni laulettiin muun muassa maakuntalauluja ja Katri-Helenaa, paljon.

5. Levon hetkiä on ollut ja tullut. Vaan kun viime kuussa otin takaisin tyttönimeni Kuikan, ei Levon hetkiä kolahda enää entiseen tapaan. Miten olisi Kuikan kuisketta?

Ohi

Viimeiset päivät työpaikalla. Siivoat työpöydän, tyhjennät kaapin kaikesta henkilökohtaisesta, pistät sähköpostiin poissa-viestin, keskityt hoitamaan työsi loppuun kunnialla. Juot läksiäiskahvit ja kannattelet hyvää tuulta.
Ääni ei juuri särähdä, kun kiität lahjoista ja pidät pienen puheen.

Työkaveri kysyy, eikö minulla ole lainkaan haikea olo. On! Jo nyt niin ikävä työkavereita ja sitä työstä muodostunutta yhteisöä, että sattuu. Jos tilannetta pysähtyisi miettimään, itkisi.

Vaan määräaikaisessa sijaisuudessa ajatukseen työn päättymisestä ehtii tottua. Tietää, että junalippu on voimassa tiettyyn päivään asti. Tietää, että huomenna en enää nouse näitä portaita.

Miten rankkaa täytyykään olla, jos työstä joutuu luopumaan äkkiarvaamatta. Jos terveys ei enää kestä tai jos työnantajan mielestä päiväsi ovat luetut. Jos eläkepäivät koittavat ennen aikojaan.

Nyt se on ohi. Enää en ole osa sitä porukkaa. He ovat entisiä työkavereita.

Työpaikasta lähteminen olisi vaikeampaa, jos ei kuuluisi minnekään muualle. Jos ei olisi läheisten ja sukulaisten piiriä. Jos vaikka ei olisi niitä neljää naista, joiden kanssa taas tammikuussa riehaannumme pitämään hauskaa - ja siinä ohessa kuntoilemaan. Ja ellei tietäisi, että on aina tervetullut työpaikalle takaisin, edes käymään.

Minä itte

Facebookissa on lupa leikkiä. Nyt siellä heitetään koppina numeroita: kun saat jonkin numeron, sun pitää kertoa ittestäs salaisuuksia sen silmäluvun verran.
Numeron saavat vain ne, jotka leikkiin ryhtyvät. Mä en ihme kyllä oo vielä tuohon lottoon alkanut.
Ittekseni mietin vain, että oisko jotain, mitä ainakin yksi kaverini ei tietäisi. Tuskinpa. Tai sit ne on sellasia asioita, jotka omin toimin on tahtonutkin unohtaa.

Ei auta kuin muuttaa vähän sääntöjä. Niinhän korttipelissäkin aina tehdään. Varsinkin sen jälkeen, kun kortit on jo jaettu. Vai ootko pelannut paskahousua koko ikäs samalla lailla?

Sääntömuutos 1: mä itte annan ittelleni numeron. Vaik nelosen, kun siinä on jotain nostalgista.
Sääntömuutos 2: voi kertoo sellastakin, jonka useimmat mun kaverit tietää. Jopa itsestäänselvyyksiä.
Sääntömuutos 3: kaiken ei tarvii olla totta. Mikä ees on totta, jos filosofilta kysytään.

Leikki alkakoon!

Neljä Suurta Salaisuutta minusta ittestä:
1. Mun ekan poikaystävän nimi alkoi V:llä.
2. Lapsena mulle aina naurettiin, kun mä kimmastuessa poljin jalkaa. Ois kiva muistaa, mistä kaikesta mä suutuin. Mieleen nousee vain se, että kantapäät oli kovilla.
3. Mä oon saanut kokeista vain kerran nelosen. Se oli niin ihmeellistä, että säilytin koepaperin pitkään.
4. Mää asun vuokralla. Aatelkaa! Kuinka joku kehtaa sanoo sellasta ääneen?

Elämä vie(köön)

Ei elämäänsä pysty suunnittelemaan. Jos pystyisikin, haluaisiko edes.

Miten tylsää, kun tietäisi kaiken etukäteen.

Ja toisaalta: ikinä en olisi osannut luoda tällaista 50 vuoden kokonaisuutta, jos itse olisin saanut toimia kapellimestarina. Vau, sanon nöyränä.

Kunpa malttaisimme olla suunnittelematta muidenkaan tulevaisuutta: lapsiemme, muiden sukulaisten, läheisten, naapurien. Sillä mikä lopulta on tärkeintä? Arvosanatko? Tittelit?

Kel onni on, se onnen kätkeköön. Menköön kylmään suihkuun. Näitä molempia hyvän elon ohjeita on tullut kuultua moneen otteeseen. Vaikeaa se on, kun on tällainen naama. Silmät tuikkii pelkästä ajatuksesta.

Perästä kuuluu, lupaan.

Nyt se on loppu

Tupakoimisesta tulee syntinen olo. Tuli jo nuorena; senhän takia se silloin olikin niin hienoo.

Ysiluokan syksyllä savutettiin tyttöjen vessassa. Välituntivahdit olivat vaan niin kärkkäitä, että melkein heti joutui tumppaamaan. Siirryimme pihan perälle, vanhan saunan taakse.

Keväällä paikaksi tuli koulun viereinen vihreä niitty: makasimme vatsallamme ringissä, jätimme jämiä toisillemme ja keskeltä nousi savu. Oli se kaunis näky! Hykerryttäväksi tilanne muuttui, kun horisonttiin ilmaantui opettajan hahmo. Ehdimme vetää vielä monet henkoset ennen kuin natsat piti sujauttaa mullan alle. Jälki-istuntoja ei tullut. Eikä ruohikkopaloja.

Lehden toimituksessa tottui siihen, että kirjoittaminen ja tupakointi kuuluvat yhteen. Jotkut tekivät sitä yhtä aikaa: hakkasivat kirjoituskoneen näppäimiä ja karistivat välillä. Itse otin savukkeet esille, kun halusin pysähtyä ajattelemaan tai vain rupatella kollegan kanssa. Pöytälaatikossa oli jopa vierastupakkaa: tottahan tarjottavaa piti olla.

Sitten aloin odottaa lasta, eikä puhettakaan, että tupakka olisi maistunut.

Pikku hiljaa muutuin juhlatupakoitsijaksi. Yhden kostean illan aikana saattoi mennä aski savukkeita, ja sitten taas pitkään aikaan ei yhtään.

Jos ei ole koskaan polttanut, ei tiedä, kuinka vaikeaa siitä tavasta on päästä eroon. Ja kuinka helppo on aina uudestaan aloittaa.

Nyt se kuitenkin on loppu. Viime sunnuntaiaamuna askissa oli vielä kaksi tupakkaa. Kello 13:n jälkeen söin lounasta ja sitten nautin viimeiset savut.

Miksikö lopetin? Syitä on paljon, kuten useimmiten. Viimeinen tikki oli havahtua siihen, että keski-ikäisen naisen rinnat, muisti ja moni muu ominaisuus säilyvät upeampina ilman tupakointia.


Top5 Viisi hyvää syytä jatkaa tupakoimista

1. En ole päättänyt lopettaa. Tällaisen kokoluokan asioita ei päätetä siksi, että puoliso tahtoo, yhteiskunta painostaa ja terveysseikatkin sitä puoltavat. 
2. Se on kivaa.
3. Makutottumukset. Kahvi ja tupakka yhdessä maistuvat ihan erilaiselta kuin kahvi ja tupakka erikseen.
4. Kaveritkin polttavat.
5. Suvaitsemattomat härnääntyvät.

Ystäviä nolla?

Lapsena aina hämmennyin, kun aikuiset tiedustelivat, olenko isän vai äidin tyttö? En ymmärtänyt, miksi en voisi olla molempien. Pidin kummastakin.

Yhtä tungetteleva kysymys löytyi Ystäväni-kirjoista, joita alakoulussa kierrätimme oppilaalta toiselle. Paras ystäväni? Mitä siihen viivalle kirjoittaisi?

Miksi jonkun pitää olla paras? Miten paljon huonompia ystäviä ne muut olivat? Kirjoitanko sen nimen, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Vai sen, jolle kerron eniten salaisuuksiani ja muita ajatuksiani? Vai sen, jonka toivoisin olevan läheisin ystäväni?

Yläasteella ystävystyminen oli erityisen vaikeaa. Jokainen meistä oli niin hukassa itsensä kanssa. Vaikeusastetta nosti se, että perheemme oli muuttanut toiselle puolelle Suomea. Uuden murteen lisäksi täytyi opetella uusi tapa olla ja käyttäytyä. Ja koettaa tutustua ihmisiin, hankkia niitä ystäviä.

Ystävää tarvitsi, jotta ei joutunut olemaan välitunteja yksin, silmätikkuna. Jossain vaiheessa avuksi tuli tupakointi: siihen rinkiin mahtui aina, vaikka joka välitunnilla.

Lukion viimeisen luokan päätteeksi aloin rakentaa muuria: kenestäkään ei enää koskaan tulisi parasta ystävääni. Poikaystäväni ja paras kaverini olivat osoittautuneet petikavereiksi. Kuinka enää voisi luottaa keneenkään?

Aikuisiällä sadoista ihmisistä on tullut kavereitani. Joka kerran hämmästyn, kun huomaan jonkun heistä pitävän minua ystävänään. Ystävyys on niin paljon kaveruutta suurempaa. Vai onko oikeasti?

Kenties ystävyys ja paras ystävä ovat yliarvostettuja asioita? Miksi vähempi ei riittäisi.

Ystäviä nolla, kavereita sata. Hyvä niin.


Tämä kirjoitus sai kimmokkeen koulukiusaamisesta, mikä puolestaan johdattaa ajatukset työpaikkakiusaamiseen ja pahoinvointiin yhteiskunnassa. Entäpä, jos emme sallisi kiusaamisen myrkyttää luokkia, kouluja, työpaikkoja?

Tarja-täti pukeutuu mekkoon

Kysyn itseltäni, miltä tuntuu olla melkein viisikymppinen.

Varmaan paremmalta kuin vuosi, pari sitten. Enää en ole niin ailahtelevan kiukkuinen. Johtuneeko siitä, että menkat irrottivat otteensa viime lokakuun paikkeilla? Hormonien kanssa on nyt tasaisempaa.

Kuumat aallot valtasivat näinä vuosina vain muutaman yön. Enää niitä ei näy eikä kuulu päivisinkään, joten täytyy alkaa pukeutua lämpimämmin.

Vyötäröllä vaihdevuodet  näkyvät. Ja sitä myöten vaatekaapissa. Ja kukkarossa. Ai miten niin? Housujen sijasta sitä alkaa suosia mekkoja. Entisistä vaatteista yhä harvempi mahtuu päälle tai näyttää siedettävältä. Sit ku oon laihempi -vaatteita ei enää tuu ostettua, mutta eipä paljon muutenkaan houkuta edes kuteiden alennusmyynnit.

Rahaa säästyy!

Keski-ikäinen täti. Sellaiseksi minä itseni tunnen. Myönteisessä mielessä.

Enää en ole nuori, mutta mitä välii. Keski-ikäinen on varttunutta väkeä, viisaskin vielä.

Minusta on kiva, jos mua sanotaan Tarja-tädiksi. Sovinnaista nutturapäätä tai jakkupukutätiä minusta ei tule koskaan, mikä tietysti on jo rajoittanut urakehitystä, mutta mitä välii silläkään. On mukavaa olla keski-ikäinen heitukkatäti, joka saattaa välillä räväyttää. Niin kuin nyt esimerkiksi niissä viiskytvuotisbileissä, jotka järjestän kesäkuussa.

Top5 Parasta juhlien suunnittelussa

1. Aina on jotain hauskaa mielessä. 
2. Kutsuvieraslistan laatiminen. Toivottavasti suurin osa porukoista pääsee paikalle, koska ihmisethän juhlissa ovat parasta.
3. Ruokatarjoilun miettiminen. Pelkästään omia lempiruokia ei voi tarjota, mutta pitopöytä kuitenkin raottakoon elämääni. 
4. Äidin, siskon ja muiden läheisten into tehdä yhdessä tää juttu.
5. Herkistely. Pillittäminenkin. Ääni väristen, kyynelet poskille vierien olen harjoitellut maakuntalauluja. Elämä on kuljettanut aika moneen kolkkaan tässä armaassa Suomen maassa, ja tarkoitus on juhlassa kajauttaa laulu jokaiselle noista maakunnista.

Nyt sitten tiedän...

...miltä tuntuu, kun kumppani on kuolla.
...millainen on suuri pelko.
...mistä tietää, että rakastaa jotakuta.
...ettei suruun ja huoleen kannata käpertyä, vaan se kannattaa jakaa.
...miten pienestä onni on kiinni.
...kuinka vähäisetkin edistysaskeleet vievät eteenpäin.
...että elämä jatkuu; tapahtui mitä tahansa.

Nyt tiedän, että varjoja ei ole ilman auringonpaistetta. Ja toisinpäin.

Tulee mies

Tänne muuttaa mies. Eikä kuka tahansa, vaan se (hän), jonka kanssa on tullut kuljettua viimeiset yhdeksän kuukautta.

Tulee mies, ja minä toimin kuin nainen. Vaihdan verhot, tiskaan, siivoan, raivaan kaappeja hänen vaatteilleen ja tavaroilleen, ostan jääkaappiin, pakastimeen ja keittiön hyllyille hänen lempiruokiaan. Tyhjennän Rainbow-kahvipakkauksen metallirasiaan, jotta hän ei näe, mitä merkkiä on tarjolla. Hän kun on piintynyt Juhlamokkaan.

Tulee mies, ja se on jännittävää. Enhän minä ole tottunut asumaan kenenkään muiden kuin lasteni kanssa. Ja nyt viime kuukaudet yksin.

Muutto ei tule yllätyksenä. Kaveri osti pari vuotta sitten asunnon, johon oli luvassa putkiremontti. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen jompi kumpi, luultavasti minä, olin sitä mieltä, että hän voisi tulla remonttievakkoon tähän osoitteeseen.
Sitten iski paniikki. Yritin lopettaa suhteen, muutamaankin kertaan. Siitä ei tullut mitään, kun olin ehtinyt tyyppiin tykästyä. Ja muutenkin, tiedättehän.

Tämä on viimeinen viikonloppuni sinkkuna.

Tästä seuraa... vähintäänkin trilogia. Yleisöksi pääsette te, hyvät lukijani. Tuskin maltatte odottaa.

Ihanat työkaverit

Joitakin työkavereita ei koskaan unohda. Ei niitä työpaikkakiusaajia, mutta ei varsinkaan niitä ihania.

Yksi sellainen ihme saapuu arkiaamuisin samaan osoitteeseen kanssani enää muutaman viikon ajan. Sitten hänen on aika siirtyä elämänurallaan eteenpäin, mikä on hienoa ja luontevaa, kun ihminen on alle kolmikymppinen. Ja kun nykyinen homma on äitiysloman tai vastaavan sijaisuus.

Vaan sitä iloa, naurua ja elämänmyönteisyyttä. Tarttuvaa sellaista. Kiitos!

Elämäni ensimmäinen työkaverini oli isäni. Äiti kävi autokoulua, joten koulun jälkeen piti autella kyläkaupassa. Myöhemmin äidistäkin tuli työkaveri, kun kyläkaupassa tarvittiin kesäapulaista. Kumpikin oli erilainen kuin kotona. Opin arvostamaan heidän osaamistaan.

Lehtimaailmassa työkavereissa oli parasta se, että he rakastivat juoruilua. Enää ei tarvinnut lapsuuden tapaan kuunnella oven takana, kun aikuiset supisivat. Nyt siihen sai osallistua kahvikupin äärellä, toisten journalistien ja muun lehtiväen kanssa.

Pienen paikallislehden päätoimittajaksi siirryttyäni kaipasin eniten työkaverilaumaa: nyt meitä oli vain neljä. Asiakaspalvelija, ilmoitusmyyjä, toimittaja ja minä.
Ikävä haihtui pian, koska meistä tuli unelmatiimi, loistoporukka, ihan huippu. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä, minkä lisäksi vielä työtkin tuli tehtyä. No okei, myönnetään, että työt tuli tehtyä enemmän kuin hyvin. Konserni kiitti lähettämällä meidät lomalle Leville.
Ja antamalla meidän toteuttaa Viva la Vida Loca -bileet koko konsernin väelle. Niistä entisessä Nikkilän sairaalan mielisairaalassa järjestämistämme juhlista kerron joskus toiste.

Jotkut viettävät koko elämänsä samassa työpaikassa. Kaikkia ei ole luotu sellaisiksi, ei minuakaan. En kai kestä pelkkää rutiinia, vaan kaipaan mahdollisuuksia luoda uutta. Enkä pelkää asettua uuteen paikkaan, minä, karjalaisen evakon jälkeläinen.

Kulkemisella on rajansa. Espanjan vuosien jälkeen työt ovat olleet pelkkiä määräaikaisuuksia.
Nyt, viisissäkymmenissä, seuraavan määräaikaisuuden päättyessä täytyy tottua ajatukseen, että ehkä en enää koskaan saa työpaikkaa.


Top5 Työttömyyden parhaat puolet

1. Aamun tunnit saa arkenakin itselleen. Miksi tuhlata paras aika nukkumiseen?
2. Uusia näkökulmia avautuu. Pullo kadulla ei ole vain pullo, vaan se on 20 senttiä. Ai, onks se vähemmän?
3. Vertaistukea saatavilla runsaasti. Toisaalta nyt jo tietää, että työttömien lauma on aika sekalainen seurakunta. Vertaistukensa täytyy löytää siitä seasta.
4. Laihtuminen? Katotaan. Mitään en lupaa.
5. Vihdoinkin ehtii lukemaan kaikki ne maailman ja Suomen kirjallisuuden helmet, joille yleensä on aikaa vain jouluna. Siinä aaton ja tapaninpäivän välissä.

Eka kerta

Luova tauko on ohi: eka kerta tänä vuonna tuli olo, että on taas Levon hetken aika.

Luin läpi viimeisimmän kirjoitukseni ja hämmästyin, että tavallaan en ole vielä rikkonut yhtään uudenvuodenlupausta. Puolen vuoden karkkilakon ehtii vielä pitää, vaikka ei se 1. tammikuuta alkanutkaan.
Paras porraspäivä tähän mennessä oli kuukausi sitten, kun seilattiin työkavereiden kanssa Suomenlahdella. Hytti oli kasissa, ja kaikki muu ilo alemmissa kerroksissa. Ei ollut mitään syytä käyttää hissiä.
Viisikymppisten bilepaikka on varattuna, kiitos siskon toimeliaisuuden. Ihana vanha rakennus, jossa on hyvä pitää mainiot iltamat. Jos kunto kestää, niin parinakin iltana peräkkäin.

Vaelluskengät minulta taitaa vielä puuttua. Millaiset olisi hyvät?

Top5 Parasta helmikuussa

1. Tapasin elämäni miehen. Aikaa on vierähtänyt yli 20 vuotta ja mieskin vaihtunut muutamaan kertaan sen jälkeen, mutta mitä sitten.
2. Valon määrä alkaa voittaa pimeyden. Jähmeys vähenee suomalaisten väliltä ja alamme jo katsella ympärillemme.
3. Kevättä ilmassa. Pian voi kaivaa fillarin varastosta.
4. Ruokavalio muuttuu kuin itsestään keveämmäksi. Ei se vielä vyötärössä näy, mutta mitä sitten?
5. Hanget. Toki. Kimmeltävät hanget ja sinitaivas. Ken hiihtää, hän hiihtäköön ja riemuitkoon siitä. Me muut nautimme ilman suksiuraa.