Luvutonta

Kauan sitten, tarkemmin sanoen nuorena aikuisena, koetin kirjoittaa lehtijutun, johon ei olisi tullut yhtään numeroa. Sitä en muista, mihin Suomen sanomalehdistä sen jutun kirjoitin. Ehkä poliittiseen valtakunnalliseen, kenties maakuntalehteen tai siihen paikalliseen, josta ura alunperin urkeni.
Motiivi luvuttomaan juttuun lähti siitä, että kaikki yhteiskunnassa tuntui pyörivän talouden ja muutenkin numeroiden ympärillä.

Miksi numerot ovat niin tärkeitä?
Miksi juhlimme sitä, että joku täyttää 50?
Miksi tunnemme pettymystä ja kiukkuakin, kun joku ei juhlikaan vaan lähtee matkoille?

Entä jos viettäisimme luvutonta aikaa? Emme katsoisi kelloa vaan menisimme töihin, kun päivä olisi valjennut. Talvella sitten, kun tuntisimme itsemme virkeiksi. Joillekin se saattaisi tietää ylimääräisiä vapaapäiviä. Tarpeeseen.
Emme hoppuilisi töihin vievään junaan tai aamun ruuhkassa moottoritiellä: riittäisi, että ennen pitkää pääsisimme perille. Kellosta viis.
Harrastuksia olisi sopivasti. Ei mitään aikataulutettua viikko-ohjelmaa zumbaan, salille, venytykseen ja kuoroharkkoihin, vaan oman fiiliksen mukaan elämistä. Suorittaminen vähenisi, metsän siimeksessä käyskentely lisääntyisi. Ihanat, päämäärättömät pyöräretket.

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän ajattomuus, numerettomuus vetävät puoleensa. Jumalattomatkin ihmiset mielivät pyhiinvaelluksille, kiireettömään oloon.

Missin mittoihin

90 - 60 - 90. Muistattehan nuo maagiset mitat? Strategiset mitat, joilla meitä - nyt vaihdevuosi-ikäisiä naisia - opastettiin joskus 70- ja 80-luvulla.
Missit olivat ihannekokoisia, jos heidän lantionsa ja rintansa ympärystät olivat 90 senttiä. Vyötärön piti mahtua 60 senttiin. Missimittoihin meidän kaikkien piti pyrkimän. Ainakin, jos halusi hyvän elämän ja miehen.

Ennen ensimmäisen lapsen odotusta ei ollut mitään mahkuja päästä 90 senttiin. Sen jälkeen metrimittakin oli jonkin aikaa liian lyhyt: kaksi melonia nostivat kangasta ja tekivät t-paidoista napapaitoja.
Nyttemmin tissienympärystä on pakittanut jonnekin noin 94 senttiin. Jos laihtuu, mitta pienenee. Siinä ei ole mitään järkeä, koska sen jälkeen vyötärö näyttää suuremmalta ja rintsikkavarasto pitää uusia. Mitä tuhlausta.

Sitten se vyötärö. Kuinka kukaan voi odottaa täysi-ikäiseltä, elämää nähneeltä naiselta, että hänen vyötärönsä olisi 60 senttiä? Tai 70? Tai 80? Alle 90?
Ehkä niitä juttuja ihannemitoista kirjoittivat naiset, jotka olivat eläneet 60-luvun korseteissa. Naiset, jotka tunsivat huonoa omaatuntoa, kun söivät liikaa eivätkä joka päivä näyttäneet Twiggyiltä.
Nykynormi vaatii naisilta 85 sentin vyötäröä. Sitä suurempien pitää tarkkaan harkita suupalansa, näyttäytymisensä bikineissä ja ylipäätään uima-altailla.
Miehelle suuri vatsa ei ole ongelma, koska sehän vain lisää hänen arvostustaan. Sitä paitsi, mieshän pääsee mahastaan eroon helposti. Heti, kun tahtoo.
Naisella on toisin. Läskissä on sen verran estrogeeniä eli naishormonia, ettei se niin vain irrota otettaan. Päinvastoin, rinnoista laihtumisen myötä irtoava aines valuu vatsaan ja lantiolle. Ei auta, vaikka tekisi millaisia treenejä tai lupauksia peilikuvalleen.
Kymmenen vuotta vanhoja farkkuja ei kai enää kannattaisi pitää matkassa muuttokuormasta toiseen?

Lantio on paras kohta naisessa. Sen pitääkin olla pyöreä, etteivät luut kolhiinnu.

Top5 Viisi vinkkiä rintsikoiden ostoon

1. Ei aina mustia. Miehet tykkäävät muunkin värisistä.
2. 85D on sama kuin 90C. Kuppikokoa voi suurentaa yhdellä, kun pienentää ympärysmittaa. Miehille tiedoksi, että A on pienin kuppi ja että C-kuppi ei ole mitenkään tavattoman pieni.
3. Uusia rintaliivejä on hyvä ostaa vuosittain. Viikonloppuisin liivit nyrkkipesuun ja kuivumisen ajaksi luomuilua, ehkä ilmakylpyjäkin.
4. Jos löytää hyvän mallin, niin mikset ostaisi kerralla useampia? Mustat, valkoiset ja karamellinpunaiset?
5. Yleensä me naiset aina ostamme liian pienet rintsikat.

Niin siis mistä te löysitte toisenne?

Kuluvan loppukesän kuumia aiheita on ollut se, mistä allekirjoittanut on löytänyt itselleen miehen. Vääjäämätön lisäkysymys kuuluu: ei kai vaan netistä?
Hallituksen Matti löysi heilansa Ikean parkkipaikalta. Kiemurtelun jälkeen koetin samaa vastausta. Ei tehonnut. Kaikki kai tietää, että huonekaluliikkeet ei oo mun paikkoja.
Eivätkä viittineet lukea rivien välistä.

Siis tietysti netistä. Piti sitten sanoa se ääneen. Lienenkö punastellut.

Kun arjen pyhään kolminaisuuteen kuuluvat koti, työpaikka ja naisten kuntosali, niin mistä muualta kuin internetin treffipalstalta?
Kun viikonloput eivät kulu ravintoloissa tai tanssipaikoilla, niin mistä muualta kuin sieltä?

Suomalaisista suuri osa viettää jo vähintään kolmanneksen vapaa-ajastaan tietokoneen äärellä, joten siellähän sitä on kalastettava.
Ja silti: seurustelukumppanin löytäminen - saati etsiminen - on sosiaalisesti arveluttavaa, kun väylänä on netti.
Miksi? Samanlaista sian etsimistä säkistä se on kuin naistentansseissakin.

Top5 Seurustelun tuoma onni

1. Kummallakin osapuolella on oma koti.
2. Itsensä näkee uudella tavalla. Kenties oppii itsehillintää.
3. Laihtuminen alkaa taas kiinnostaa.
4. Hyvällä omallatunnolla voi ostaa uusia vaatteita, käydä kampaajalla ja sokeroimassa sääriään, koska eihän sitä tee turhamaisuudesta.
5. Yhteiset yöt. Ja vastaavat hetket.

Kohti ihmisiä

Taivas, sitä on tullut niiiiin keski-ikäiseksi. Nuorempana sitä vältteli naapureita ja korkeintaan sanoi hei, jos sattui törmäämään johonkuhun naapuriin. Ohitus oli nopea.
Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa.
Kenties sosiaalisuutta edistivät vuodet Espanjassa, jossa muuttolintujen paluu koti-Suomesta Aurinkorannikolle loka-marraskuussa ja paluumuutto kesämökeilleen maalis-huhtikuussa opetti halaamaan vieraammankin maakunnan edustajaa.
Eroamisten haikeus ja jälleennäkemisten ilo herättivät vahvoja tunteita. Tuntemusten voimakkuutta lisäsi se, että monet noista tuttavuuksista olivat iäkkäitä ihmisiä.
Emme silti itkeneet. Äitini ikäinen Tuula otti jäähyväistavakseen todeta, että "Nähdään seuraavan kerran". Voitko sen kauniimmin suomeksi ilmaista. Hasta luego.

Nyt, uuteen kotiin ja uuteen kotikaupunkiin muuttaessa on ollut ilo tutustua kerrostaloni kanssaeläjiin. Olemme kätelleet toisiamme, esittäytyneet ja puhuneet muustakin kuin säästä.
Tämän sosiaalisemmaksi naapuriksi ei voine muuttua: olen tosissaan harkinnut, että pyytäisin viereisen oven Eijaa tai keskikerroksen Aaltosia tai alakerran Leenaa kahville kotiini. Tai että saattaisin lähteä  jonkun naapurini kanssa sauvakävelylle tai laulamaan karaokea.
Tällainenkö minä oikeasti olen?
Onko kyse siitä, että elämänsä puolivälissäkin ihminen kaipaa vakiväkeä ympärilleen? Muita kaksijalkaisia, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia? Jos ei muusta, niin vaikka jostain kolmannesta, jonka me molemmat tunnemme?
Kun jälkipolvi muuttaa pois ja kun itseä vanhempi lähisuvun polvi auttamatta harvenee, kelpaavat läheisiksi naapuritkin.

Top5 Muuton elämykset

1. Vanhat kirjeet, joita en koskaan postittanut. Joskus vielä avaan ne ja luen, miten olen purkanut sydäntäni.
2. Vanhat päiväkirjat. Vieläkin itsetunto kohenee, kun luen, millaista palautetta olen urani alkutaipaleella saanut.
3. Tuhat rappua per päivä. Muutin hissittömän talon ylimpään kerrokseen: kolme päivää ylös alas tavaraa käsissä teki hyvää pohkeille ja takamukselle.
4. Avuliaat lähimmäiset. Miten pyyteetöntä talkooapua taas sainkaan, ruokapalkalla. Kiitos.
5. Uudet ympyrät. Hyvinkäältä Riihimäelle on vain 14 kilometriä, mutta kuljen suu avoinna, silmät ympyrkäisinä kuin ulkomailla. Mää asun ny Kanta-Hämeessä, Suomen sydämessä.