Luvutonta

Kauan sitten, tarkemmin sanoen nuorena aikuisena, koetin kirjoittaa lehtijutun, johon ei olisi tullut yhtään numeroa. Sitä en muista, mihin Suomen sanomalehdistä sen jutun kirjoitin. Ehkä poliittiseen valtakunnalliseen, kenties maakuntalehteen tai siihen paikalliseen, josta ura alunperin urkeni.
Motiivi luvuttomaan juttuun lähti siitä, että kaikki yhteiskunnassa tuntui pyörivän talouden ja muutenkin numeroiden ympärillä.

Miksi numerot ovat niin tärkeitä?
Miksi juhlimme sitä, että joku täyttää 50?
Miksi tunnemme pettymystä ja kiukkuakin, kun joku ei juhlikaan vaan lähtee matkoille?

Entä jos viettäisimme luvutonta aikaa? Emme katsoisi kelloa vaan menisimme töihin, kun päivä olisi valjennut. Talvella sitten, kun tuntisimme itsemme virkeiksi. Joillekin se saattaisi tietää ylimääräisiä vapaapäiviä. Tarpeeseen.
Emme hoppuilisi töihin vievään junaan tai aamun ruuhkassa moottoritiellä: riittäisi, että ennen pitkää pääsisimme perille. Kellosta viis.
Harrastuksia olisi sopivasti. Ei mitään aikataulutettua viikko-ohjelmaa zumbaan, salille, venytykseen ja kuoroharkkoihin, vaan oman fiiliksen mukaan elämistä. Suorittaminen vähenisi, metsän siimeksessä käyskentely lisääntyisi. Ihanat, päämäärättömät pyöräretket.

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän ajattomuus, numerettomuus vetävät puoleensa. Jumalattomatkin ihmiset mielivät pyhiinvaelluksille, kiireettömään oloon.