tiistai 23. joulukuuta 2014

Kohtalo kuljettaa, aina oikeaan suuntaan

Aika monen viisikymppisen toiveammatti on lähihoitaja. Niin kävi minullekin.

Nuorempana hoitajan ammatti ei käynyt mielessäkään. Kun kerran oli keksinyt haaveilla toimittajan urasta, ei muuta johtotähteä ollut. Askel askeleelta tuo unelma toteutui, ja sain elää ihanan neljännesvuosisadan journalistina.

Elämän arvot kehittyivät siihen suuntaan, että muutama vuosi sitten lehtimaailma sai jäädä. Edelleen halusin tehdä työtä pienen ihmisen hyväksi, mutta en enää liiketalouden ehdoilla.

Seurasi mielenkiintoinen aika ammattiyhdistysliikkeessä. Sinne olisin jäänytkin, jos määräaikaisuuksien tilalle olisi löytynyt vakituinen työpaikka.

Kohtalo kuljettaa, aina oikeaan suuntaan. Kuluneena vietin puolisen vuotta armeijan palveluksessa: sain uusia ystäviä, paljon elämyksiä ja uutta näkökulmaa isänmaan puolustamiseen.

Lopulta tärppäsi iso kala, joka johti lähihoitajaopintoihin pariksi tulevaksi vuodeksi. Kyllä, tämä on minun juttuni. Ensimmäinen työharjoittelujakso on takana ja vahvisti ajatuksia siitä, mihin erikoistun. Vanhustyö on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on huolenpito, kaikista ihmisistä.

5 välittämisen väylää

  1. Katse. Kun kuljet kadulla, nosta katseesi muihin kulkijoihin, vieraisiinkin.
  2. Sana. Kiitos, hei, anteeksi. Aloita vaikka noista kolmesta.
  3. Hymy. Valaisee useimmissa tilanteissa.
  4. Kosketus. Käsi olkapäällä, rutistus tai vaikka vain se, että istut lähelle.
  5. Kuuntelu. Hiljaisuus puhuu tai ehkä joku muu, ihminen.



sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Nyt se on loppu

Kirjoittaminen alkaa aina otsikosta. Kehittelet aihetta, luot siihen sopivan otsikon ja alat kirjoittaa.

Muutaman kerran on tullut keksittyä pelkkä otsikko: sen jälkeen kirjoittaminen on tyssännyt siihen. Nyt se on loppu - tämä on yksi niistä otsikoista. Reilun vuoden vanha otsikko, joka ei ole kantanut pidemmälle.

Ajattelin nyt antaa tuolle otsikolle uuden mahdollisuuden.

Nyt
se on
loppu:

Vessapaperi. Viimeinen rulla tuli pistettyä telineeseen pari päivää sitten. Kyllä, senkin jälkeen on tullut käytyä kaupassa. Ei, vessapaperi ei ollut ostoslistalla. Itse asiassa ostoslistaa ei taaskaan tullut tehtyä. Mitäs nyt? Tavallista juurevampi käsien pesu edessä.

Hiiva. Siis eihän siitä ole aikaakaan, kun kaappi tuntui olevan täynnä kuivahiiva-paketteja. Nyt, leipomisinspiraation iskettyä, ei hiivan häivääkään. Ei synny pullaa, ei. Jotain sieltä uunista tulee ulos.

Irtokarkkien napostelu. Taikka siis eihän se kokonaan ole loppu, mutta tapaa on tullut rajoitettua. Ei enää joka viikko, ei ainakaan pussillista, kerralla. Lääkärin verenpainepuheiden vuoksi ei enää salmiakkia ja lakritsia - paitti joskus ihan vähän. Ei enää...

Säveltäminen ruuanlaitossa. No ei takuulla ole loppu, ei nyt eikä ikinä. Sen verran itsetuntemusta on tullut viisikymppiselle, että en vaan pysty tekemään samanlaista makkarakeittoa tai makaronilaatikkoa vuodesta toiseen. Aina pitää sujauttaa mukaan edes yksi persoonallinen mauste. Ruokamyrkytyksiltä on vältytty. Muutaman kerran yritys on johtanut erehdykseen ja siitä suoraa päätä kompostiin.

Kesä. Mut mitäpä siitä! Kesästä puuttuvat avannot, suppilovahverot ja pimenevät yöt. Syksy on ihanaa, värikästä aikaa. Eilen pistin ensimmäistä kertaa lyhdyt palamaan parvekkeelle. Eri väriset kynttilät luovat eri sävyisiä hohteita tähän elämään, joka kuljettaa kohti seuraavaa päivää.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Oman navan ympärillä

Kaikki tämä Levon hetkiä -blogikirjoittaminen alkoi pari vuotta sitten, kun viidenkympin rajapyykki alkoi lähestyä. Halusin pysähtyä hetkittäin pohtimaan, miltä ikääntyminen tuntuu. Ja pistää muistiin, mitkä asiat nyt ainakin ovat keski-ikäisen mielessä.

Suuri osa asioista pyörii oman navan ympärillä.

Navan yläpuolella on kohta, josta vyötärön ympärys mitataan. Mitä enemmän vuosia karttuu, sitä hankalampaa on saada sentit pois keskivartalosta. Helposti käy päinvastoin. Vaikka kuinka liikkuisit ja kokisit eläväsi suht terveellisesti, niin rasvaa sen kuin kertyy. Syinä ovat muun muassa aineenvaihdunnan hidastuminen ja oman sukupuolihormonisi vähentyminen ja vastakkaisen sukupuolen hormonien lisääntyminen elimistössäsi. Outoa, mutta ilmeisesti totta.

Lohdullista on se, että keskivartalopyöreys ei ole kohtalo. Siihen pystyy vaikuttamaan. Jos riittävästi tahtoo ja asiaan paneutuu, voi mittanauha taas näyttää lukua, joka saa aikuisiän diabeteksenkin perääntymään.

Vaihdevuosiaan nauttiva nainen pysähtyy mietteissään usein myös navan alapuolelle. Ehkä tiheämminkin, jos olisin mies?

Hormonikorvaushoito. Tuo sanahirviö ei lakkaa vainoamasta ennen kuin olet päättänyt, miten siihen suhtaudut. Parikymppisenä olit tuskin kuullutkaan koko sanaa. Nyt pitää pähkäillä, millaisena haluat elää, ylimääräisellä estrogeenilla vai ilman.

Minä päätin pysyä luomuna.


Top 5 eli rasvan parhaat puolet

1) Kun naisvartalossa on riittävästi rasvaa, pysyy luusto paremmassa kunnossa eli osteoporoosi loitolla.

2) Kun naisvartalossa on riittävästi rasvaa, eivät miehet pysy loitolla. Muodot kaunistavat.

3) Nyt sitä saa taas hyvillä mielin syödäkin! Uusimpien uutisten mukaan ruuassa pitää olla rasvaa, koska elimistö tykkää siitä ja koska siten pysyy kauemmin kylläisenä.

4) Oikeanlainen rasva tekee iholle hyvää. Jos on yltänyt viisikymppiseksi ilman silmänympärysvoidetta, niin nyt siihen on aika perehtyä. Vaikka muuten olisi kuinka luomu!

5) Voi voi, nyt en keksi enempää.




lauantai 11. tammikuuta 2014

Kohtalona tää?

Kuntosalilla ja kampaajalla joutuu positiiviseen kierteeseen, niin halutessaan: selailet naistenlehteä kaikessa rauhassa, kun jokin lause tarttuu silmiin, eikä enää päästä otteestaan. Ajatus jää kiertämään päähäsi ja mietit, kuinka sinun tulisi siihen suhtautua.

Tämä tapahtui Me Naisten tai vastaavan kanssa, muutama viikko sitten.
Poljin kuntopyörää ja kääntelin aikakausjulkaisun sivuja. Juutuin lukemaan juttua parisuhdeongelmasta, jonka molemmat osapuolet kertoivat oman käsityksenä asioiden kulusta. Jutun loppu oli onnellinen: mies huomasi tehdä osuutensa kotitöistä ja nainen lopetti marttyyrina kiereskelyn. Lisää lapsiakin he ehkä tekisivät.

Keskellä lehtijuttua he siteerasivat yhdestä suusta erästä painavasanaista herraa, jonka nimeä en muista. Tämä oli joskus sanonut jotain sen suuntaista, että perhe ja läheiset tekevät ihmisen onnelliseksi, mutta hänen päämääränsä ei ole tulla onnelliseksi.
Sen sijaan miehestä tuli kuuluisa.

Haluanko minä tulla onnelliseksi? Ja jos haluankin, niin onko se edes mahdollista?
Tuntuu siltä, että elämä on yhtä vuoristorataa. Juuri, kun olet huipulla ja kiljut riemusta - ja enemmän tai vähemmän pelostakin - , tulee huima pudotus alas.

Onko niin, ettei onnellisuutta edes pidä ottaa päämääräksi? Pitää ja voi tyytyä vähempään? Jospa elämänkohtalona on riittävä onnellisuus?

Viisi asiaa, joista tänään on 
ja on jo ollutkin iloa:
1) Uintiretki Riihimäen uimahalliin. Vieraiden lasten riemu, kun heittivät palloa, sukeltelivat ja hyppivät uimahyppyjään. Taitoin kilometrin ennätysaikaan.
2) Aikainen herätys rakkaan ihmisen viereltä. Hän läksi töihin, minä jatkoin unia. Jonain päivänä ehkä toisinpäin, kunhan työhaastatteluissa tärppää.
3) Suht siisti koti. Tämä liittyy sen verran edelliseen, että ethän sä kehtaa levitellä tavaroitasi miten vain, kun toisenkin ihmisen pitäisi mahtua sekaan.
4) Itse leivotut sämpylät. Yhtään ei tiedä etukäteen, millaista känttyä uunista tulee. Kaapin perä kuiteski tyhjeni mukavasti muun muassa tattarisuurimoista, soijarouheesta ja ruisjauhoista.
5) Putous. Mää en tiiä, onko tää jokin riksulainen vitsaus tai virus, mut on tää nyt tarttunut muhun. Eli: aina, kun voi mainostaa kotikaupunkiaan Riihimäkeä, mä teen sen. Eli: Putouksessa on tänään riksulainen Aku Hirviniemi, toisella kanavalla samaan aikaan hänen puolisonsa Niina Lahtinen Siskonpedissä. Kummankin voi katsoa myös uusintana.




torstai 2. tammikuuta 2014

Kohdattaisko?

Äiti valkoinen karvalakki päässään puhalsi sormiinsa ja paleli. Ojensin repusta villasormikkaat, ja hän kiitti. Yllättäen suomeksi. Keskiyö olisi pian.

Vanha mies työnsi rollaattoria ja etsi katseellaan tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Jokainen sentti olisi tarpeen. Jokin pisti hiljentämään kohdalla ja vaihtamaan muutaman sanan. Koskaan emme enää tapaisi. Tuskin häntä tunnistaisinkaan, vaikka juuri nyt hänen katseensa lämmittää.

Junassa, vastapäätä, nainen kaivaa laukustaan kertakäyttölautasen ja alkaa leyhyttää sitä kuin viuhkaa kasvojensa edessä. Kaivan hellepullon esiin ja siemaisen vettä. Ei sanaakaan moneen asemanväliin. Sitten hän uskaltautuu kommentoimaan sudokuani. Juttu luistaa, kunnes hän jää pois. Toivotamme toisillemme hyvää kesää.

Nämä muistot nousevat esiin viime vuodelta. Vastaavia on meillä jokaisella. Pieniä kohtaamisia oudoiksi jäävien kanssa, kohtaamisia, joista voimaannumme.

Elämän tarkoitus toteutuu, kun olemme ihmisiä toisillemme. Edes hetken.

torstai 26. joulukuuta 2013

Uusi yritys


Miksei uutena vuotenakin voisi koettaa kääntää uutta sivua elämässään? Luvata asioita, joiden avulla jokin asia muuttuu?
Selailin vanhoja Levon hetkiä ja törmäsin vuoden takaisiin lupauksiini. Katsotaanpa, miten niiden kävi:
1. Puolen vuoden karkkilakko. Ei onnistunut, koska motiivi ei ollut riittävän vahva. Salmiakki voitti.
2. Po-ve-ja. Kyllä! Portaiden käyttämisen terveellisyys sai vahvistusta monestakin suunnasta, ja täällähän mä edelleen asun, hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Ve eli veden juomisen suhteenkin lupaus toteutui: ainakin join sitä enemmän kuin mitään muuta. Parempaa janojuomaa ei ole.
3. Sulan maan vaelluskenkien hankkiminen on edelleen vaiheessa. Yksi huima askel pyhiinvaelluksen suuntaan toteutui kuin itsestään, kun tutustuin ihmiseen, jonka kanssa voin kuvitella lähteväni pitkälle matkalle yli vuorten ja laaksojen.
4. Tässä olen taatusti jäävi, mutta yritystä ainakin oli. Viisikymppisilläni laulettiin muun muassa maakuntalauluja ja Katri-Helenaa, paljon.
5. Levon hetkiä on ollut ja tullut. Vaan kun viime kuussa otin takaisin tyttönimeni Kuikan, ei Levon hetkiä kolahda enää entiseen tapaan. Miten olisi Kuikan kuisketta?



keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Ohi

Viimeiset päivät työpaikalla. Siivoat työpöydän, tyhjennät kaapin kaikesta henkilökohtaisesta, pistät sähköpostiin poissa-viestin, keskityt hoitamaan työsi loppuun kunnialla. Juot läksiäiskahvit ja kannattelet hyvää tuulta.
Ääni ei juuri särähdä, kun kiität lahjoista ja pidät pienen puheen.

Työkaveri kysyy, eikö minulla ole lainkaan haikea olo. On! Jo nyt niin ikävä työkavereita ja sitä työstä muodostunutta yhteisöä, että sattuu. Jos tilannetta pysähtyisi miettimään, itkisi.

Vaan määräaikaisessa sijaisuudessa ajatukseen työn päättymisestä ehtii tottua. Tietää, että junalippu on voimassa tiettyyn päivään asti. Tietää, että huomenna en enää nouse näitä portaita.

Miten rankkaa täytyykään olla, jos työstä joutuu luopumaan äkkiarvaamatta. Jos terveys ei enää kestä tai jos työnantajan mielestä päiväsi ovat luetut. Jos eläkepäivät koittavat ennen aikojaan.

Nyt se on ohi. Enää en ole osa sitä porukkaa. He ovat entisiä työkavereita.

Työpaikasta lähteminen olisi vaikeampaa, jos ei kuuluisi minnekään muualle. Jos ei olisi läheisten ja sukulaisten piiriä. Jos vaikka ei olisi niitä neljää naista, joiden kanssa taas tammikuussa riehaannumme pitämään hauskaa - ja siinä ohessa kuntoilemaan. Ja ellei tietäisi, että on aina tervetullut työpaikalle takaisin, edes käymään.