Viimeinen hetki - tänä vuonna

Levon hetkiä on ollut blogina tarjolla puolisen vuotta, hieman yli. Tämä on ollut hienoa aikaa. Miten ihanaa tarttua sähköiseen sulkakynään ja antaa ajatusten tulla.

Kiitos, hyvät lukijat. Joka päivä, kesäkuusta lähtien, joku teistä on hakeutunut Levon hetkiin. Lukuunottamatta eilistä, jouluaattoa. Silloin kaikkien aatokset ja askareet ovat olleet muualla; ja hyvä niin.

Joulussa on parasta ihmisten välinen läheisyys. Fyysinen, henkinen, hengellinenkin. Ei jätetä toisiamme yksin. Se on eri asia kuin antaa toiselle rauhaa, riittävää etäisyyttä ja hiljaisuutta.

Näistä pyhistä katse siintää jo eteenpäin. Ensi vuoteen, jolloin täytän 50.

Uuden vuoden lupaukset ovat poikkeuksellisesti julkista riistaa:

1. Puolen vuoden karkkilakko. Taas! No joo, mutta nyt kehittyneempänä. Pullat on sallittuja. (Määrittele pulla...)
2. Poveja. Lisää portaita, vettä ja muita janojuomia.
3. Kunnon vaelluskenkien hankkiminen. Siitä voi olla pitkä matka vaelluksille, mutta onhan tässä elämä aikaa.
4. Kunnon laulujuhlat viisikymppisillä. Ei pelkkää karaokea, vaan yhteistä riemua musiikin tahdissa. Niillä nauruilla elää pitkään.
5. Lisää Levon hetkiä.

Sanoja vain?

Olet nuori, ja minä rakastan vain sinua.
Vanhenet, ja minä vain rakastan sinua.
Olet vanha, ja vain minä rakastan sinua.

Sanoja vain? Kyllä niinkin, mutta sanojen järjestyksellä on merkityksensä.

Ja sillä, mitä jätän sanomatta.

Sillä, miten sanani lausun ääneen. Tai kirjoitanko ne vain, vaikkapa tekstiviestiin.

Ehkä kaikista vaikeinta vuorovaikutuksessamme on se, että me jokainen käsitämme sanat omalla tavallamme. Mitä esimerkiksi tarkoittaa rakastaminen?

Kaloreita nolla

Tiedätkö sinä, kuinka monta kaloria on joulutortussa? Mä en enää tiedä, mutta muistelen, että useita satoja.
Tieto tuli karvaasti esiin niiden pyhien jälkeen, kun söin joulutorttuja vähän niin kuin liukuhihnalta. Paino nousi humahtaen.
Seuraavana jouluna - ja mukaan lasketaan myös viikot ennen ja jälkeen varsinaisen kuusijuhlan - nautin vain yhden luumutortun.
Nyt taitaa olla taas yhden tortun joulu tulossa. Sen verran syysflunssa ja siitä johtunut liikkumattomuus ja liikkumattomuudesta johtuva iltasyönti näkyvät vyötäröllä.

On ihmisiä, jotka eivät koskaan mieti kaloreita. Sellaisia keski-ikäisiä naisiakin on.

Minun on pakko ottaa kalorit huomioon. Muuten joutuisin jo harkitsemaan ilmoittautumista Suurin pudottaja -kisaan, jos niitä Suomessa vielä järjestetään.
Ilman kaloritaulukoita ja niiden funtsaamista syömiselläni ei olisi mitään rajaa. Tunnustan sen tässä ja nyt: mä niin tykkään kaikenlaisesta syömisestä. Juomat ei ole ongelma, koska vedessä ja kahvissa ei juuri painonnostattajia ole ja muusta en juurikaan välitä.
Olut kyllä maistuisi joskus, jos se ei aiheuttaisi uskomatonta turvotusta ja vatsavaivoja. Punaviini kyllä maistuisi joskus, jos se ei aiheuttaisi allergista reaktiota ja nenän tukkoisuutta. Valkoviini kyllä maistuisi joskus, jos se ei aiheuttaisi närästystä.

Irtokarkkeja syön taas silloin tällöin eli noin kerran viikossa. Millainen kaloripommi ne ovat; sitä en ole välittänyt selvittää. Makeiset ovat ei-kenenkään-maata: niiden napostelu ei kuulu kellekään muulle kuin asianomaiselle.

Top5 Parhaat kuusen koristeet

1. Latvatähti. Jos perheessä on mies, sen ripustaminen on hänen työtään. Tähti pistetään paikalleen ensimmäisenä.
2. Kynttilät. Heti tähden jälkeen. Kannattaa kokeilla niiden toiminta: pistoke pistorasiaan ennen kuin aloitat työlään kynttilöiden kiinnittämisen ympäri kuusen. 
3. Pallot. Voiko palloja olla liikaa? Voi. 
4. Omatekoiset ja vanhimmat koristeet. Päättömät joulupukit ja muut rikkinäiset koristeet on hyvä jättää laatikkoon, jos niitä ei vieläkään raski heittää pois.
5. Lelut. Parikymmentä vuotta sitten meidän perheessä oli parivuotias, ja hänen mielestään prätkähiiret ja niiden viholaiset sopivat hyvin kuusen oksille. Leluja voi vaihdella vuodesta toiseen. Aikuisten lelut eivät oikein sovi kuuseen.

Marraskuinen maanantai

Taivas pilvessä. Marraskuinen maanantai. Tämän jälkeen näitä on tässä kuussa vielä kaksi. Aamukahvilla sallin itselleni kanelikorpun, vaikka kahden luomuruisleivän ja laktoosittoman jugurtin lisäksi se toki oli liikaa. Jos kaloreita lasketaan.

Marraskuussa pitää ryhdistäytyä. Jos ja kun ei jaksa raahautua kuntosalille, täytyy kotona soittaa musiikkia, heilua omatekoisen zumban rytmissä ja venytellä kädet, jalat, kaikki. Viimeksi soitin Kasevaa, seuraavaksi jotain zumbambaa.

Sisällä kaikki näyttää pimeältä ja harmaalta: varsinkin, kun katsoo ulos ikkunasta. Pitää vaihtaa näkökulmaa ja katsoa maisemaa ulkoakäsin. Oletko kokeillut? Maailma on valoisampi luonnossa.

Vaan saa sitä käpertyäkin kotikolossaan. Olla kuin Tuhto kirjassa Muumilaakson marraskuu. Kiertyä omaan rauhaan ja haaveilla jostain hyvästä ja lämpimästä.

Top5 Parhaat tärpit ajan kuluttamiseen, jotta pian olisi taas kevät ja kesä

1. Nukkuminen. Tää on hyvä, koska tätä voi käyttää sekä pidemmissä että lyhyemmissä pätkissä ja periaatteessa kaikkina vuorokauden aikoina. 
2. Unelmointi. Tän voi yhdistää edelliseen. Haaveet kantavat pitkiä matkoja. Täytyy vaan pitää varansa, koska unelmilla on tapana toteutua. Lottovoittoa ei lasketa unelmaksi, koska se on yleiskansallinen ja eikä siinä ole mitään omaperäistä.
3. Suunnittelu. Realistisempaa kuin edellinen. Ei välttämättä johda mihinkään. Etenkin, jos olet mies.
4. Palapelit. Parhaita ovat tuhannen palan siivut. Pahinta ovat ne, joista puuttuu pala tai kaksi; ne pitäisi lailla kieltää.
5. Yhteislaulu. Missä enää lauletaan yhdessä, kun jokainen tahtoo olla karaoketähti ja kun pikkujoulut on vähin äänin poistettu asialistalta?

Ilahduttava kuukausi

Muutama vuosi sitten alkoi tuntua siltä, että kirkasvalolamppu marraskuussa voisi olla tarpeen. Ensiapuna toimi koira ja sen kanssa lenkkeily. Sitten suurempaan alakuloon auttoivat pari Espanjassa asuttua vuotta. Sitä valon määrää.

Nyt kotimaan marraskuun koitti jo toisen kerran peräkkäin. Kymmenes päivä menossa, eikä kumma kyllä tunnu missään. Tai sitten olen oppinut  hellimään itseäni.

Kiitokset ansaitsevat työkaverit, miesystävä ja kotikaupunki, muun muassa.

Vaikka töissä tuntuu jokaisella taas olevan tekemistä enemmän kuin tarpeeksi, olemme pysähtyneet toistemme kohdalle, avanneet vähän sydäntä, nauraneet ja olleet ihan ihmisiä toisillemme.

Seurustelukumppani yllätti: saman päivän aikana hän oli erityisen huomaavainen, kuunteli toiveitani ja fiiliksiäni ja raotti omaakin sisintään. Ehkä se ihme tapahtui siksi, että itsekin uskallan jo olla luottavaisempi ja avoimempi. Aivan kuin 1980-luvulla näkemässäni Per Gynt -näytelmässä kuorin itsestäni sipulia kerros toisensa jälkeen, enkä pelkää itkeä, jos itkettää.

Kotikaupunki Riihimäki sitten. Jo pari viikkoa on ollut mukava nousta juna-aseman käytävästä katutasoon, kun kohdevalot loistavat kohti kaunista puutaloa. Nyt lisäksi pari korkeaa havupuuta on valaistu aseman edessä.
Huomisesta lähtien Riihimäen kaupunki sytyttää lamppuja paljon muuallekin. Osuvasti puhuvat kaamosvaloista: kiitos niistä. Ne houkuttelevat iltakävelylle töiden jälkeen, vaikka muuten ei jaksaisi sohvalta nousta.

Kiitän ja halaan myös itseäni. Tänään ilahdutin itseäni suursiivouksella, hyvällä kotiruualla ja kukkasilla. Ostin ihanan sametinpunaisen syklaamin ja maljakkoon oksan valkoisia preeriankukkia. Kun ilta pimenee, sytytän kynttilöitä.

Top5 Viisi vinkkiä isänpäivälahjaksi

1. Kukka. Kyllä miehetkin tykkää luonnosta.
2. Tohvelit. Miesten jalat palelee aina. Sitä paitsi kuinka monella miehellä oikeesti on jo Reinot? 
3. Kirja. Joo, joo, mutta ei mikään sota- tai muistelmateos, joita kirjakaupat nyt myy miinus viistoista prossaa. Mieluummin runokirja tai kuvakirja tai sellainen, joka sisältää pohdintaa elämästä. 
4. Seinäkalenteri. Vaikka sellainen, jossa on joka kuukaudelle oma, inspiroiva vähäpukeinen. Miksei? Mukaan laatikollinen nastoja, joiden avulla kuvat saa kesällä kiinnitettyä kesämökin huussin seinään.
5. Liput lätkäotteluun tai vastaavaan. Hyvin kasvatettu mies lähtee kyllä seuraksi leffaan ja teatteriin, mutta enempi se nauttii, kun tiedossa oikeesti on verta, hikeä ja kyyneleitä. PS. Sen toisen lipun vois varmaan käyttää joku sen kaveri, etkä sä.

Miten on sinun laitasi?

Mä oon nyt kirjoittanut Levon hetkiä viitisen kuukautta, enkä ole ajatellut lopettaa.

Aiheita kirjoittamiseen syntyy helposti: täytyy vaan pysähtyä hetkeksi ajattelemaan elämää. Tai lähteä kävelylle, yksin.

Aikaa kirjoittamiseen on rajallisesti. Sen vuoksi tekstejä syntyi enemmän, kun oli kesä ja loma. Yhden tekstin kirjoittamiseen menee kuitenkin noin tunti. Kirjoitan ensin, sitten esikatselen ja sitten korjaan kirjoitusvirheet. Sitten julkaisen.

Yhden kerran olen muuttanut tekstiä asiavirheen vuoksi. Tänä aamuna. Muutin sanan lähimaastossa sanaksi lähietäisyydellä, koska en halua antaa väärää kuvaa lähimmäisistäni. Me olimme kovin, kovin nuoria, emmekä me viettäneet aikaamme puskissa.

Miten on sinun laitasi? Millaisia ajatuksia blogikirjoitukseni ovat herättäneet? Voit milloin tahansa kommentoida niistä mitä tahansa. Tai kommentoida kommentteja ja osallistua ajatustenvaihtoon.

Muutin tänä aamuna - yleisön pyynnöstä - asetuksia siten, että kommentoiminen on entistä yksinkertaisempaa. Siellä ei ole enää välisssä robottia, joka käskee toistamaan jonkin omituisen kirjain-numero -yhdistelmän.

Voit kommentoida nimellä, nimimerkillä tai ihan nimettömänä, anonyymisti.

Eikä haittaa, vaikka suomenkielesi ei olisi täydellistä. Du kan också kommentera på svenska. Or you can tell your thoughts in English.

Kiitos.

Mukavaa viikonloppua teille jokaiselle ympäri maapallon!

t. Tarja

Ensisuudelmat

Ensisuudelma. Se ihan eka. Sitä mietti, millaista se olisi. Uneksi jostain ihmeellisestä tunteesta, joka siihen liittyisi.

Sitten se oli ohi. 35 vuotta sitten, Kaakkois-Suomen pikkukylässä, kotiseutumuseon takana. Ne oli mun ekat treffit ikinä. Poika oli ottanut rohkaisua, ja niin kai olin minäkin. Kavereita lähietäisyydellä, osa istui museon etupihan rappusilla. Sitten se mun deitti vaan seisoi mun nenän edessä ja antoi pusun.

Seuraava mieleen painunut ensisuudelma osui kohdalle kolmisen vuotta myöhemmin. Täytin sinä yönä 17 vuotta. Lukion komein poika juoksi bussipysäkillä kiinni, kun kevätlukukausi päättyi. Treffit tehtiin vasta viikon päähän.

Hienoimmat treffit ikinä: illasta aamuun fillaroimme pitkin maaseutua. Juteltiin niitä näitä, ei edes kädellä hipaistu. Poika saattoi mut fillarilla kotikylään Uudellamaalla. Viimeisellä bussipysäkillä ennen kotia pysähdyimme sanomaan hei. Sitä suudelmaa! Ujo ja silti niin täynnä tunnetta.

Kaikkia ensisuudelmia ei mitenkään voi muistaa. Joko ne on yhdentekeviä, niihin ei liity mitään erityistä paikkaa tai asiaa tai sitten vaan - en tiedä. 

Esimerkiksi en mitenkään voi muistaa ensisuudelmaa ensimmäisen aviomieheni kanssa, vaikka paljon muita asioita niistä ensimmäisistä viikoista ja kuukausista, vuosista, muistan kyllä. Suudelmaa muistettavampi oli hänen ensinaurunsa.

Totta kai muistan sen ensisuudelman, jonka vaihdoimme, kun vihkiminen oli ohi, ja olimme vihdoin mies ja vaimo.

Yhtä ihanalta ensisuudelma tuntui toisen avioliiton solmimisen yhteydessä. 

Hääsuudelma on niin täynnä vahvoja tunteita. Kaikki se jännitys, onni ja riemu. Sitten molemmat sanoo "tahdon", ja alkaa helpottaa, ollaan loppusuoralla. Kerrankin ei tarvitse julkisesti peitellä tunteitaan. Kerrankin saa julkisesti pussata, ja kaikki vielä katsoo, itkee ja hymyilee. 

Sokkotreffeillä ei välttämättä huulet kosketa toisiaan, eikä tarviikaan. Vaan jos ekalla kerralla ei tee edes mieli, niin ehkä kakkostreffeille ei menekään. Miksi vaivautua?

Top5 Lempimuseoni

1. Tove Janssonin Muumilaakso Tampereella. Aito parimetrinen muumitalokin on hieno, mutta vielä hienompia ovat kirjojen kohtauksiin tehdyt kuvaelmavitriinit. Toven ja Tuulikin tekemät. Taikatalvi ja moni muu hieno kirja herää eloon.
2. Designmuseo Helsingissä. Mielenkiintoisia vaihtuvia näyttelyjä, hieno pysyvä näyttely eri vuosikymmenten arjen ja vähän juhlankin hienoutta.
3. Gulbenkian Lissabonissa. Aarreaitta, jonne pitää palata yhä uudestaan.
4. Kaikki käsitöihin ja kansanperinteeseen liittyvät museot.
5. Rautatiemuseo Hyvinkäällä. Se tuoksu, ne lapsuuden kesälomamatkat Savoon. Ne nuoruuden interrail-retket. Se matka, joka vielä on tekemättä.

No nyt se on ovella

Ensimmäinen joulustressi iski viikonloppuna: kenen seurassa vietän joulunpyhät? Tänä vuonna, toki toki, pyhät ovat tavallista pidemmät, joten niissä riittää jakamista eri suuntiin.
Ehtii olla omien lastensa kanssa, ehtii viettää joulua seurustelukumppanin kanssa, ehtii tavata isää ja tämän puolisoa, ehtii syödä herkkuja äidin luona ja ehkä mennä hänen kanssaan joulukirkkoonkin, ehtii...
Missä on joulurauha?

Yksin en haluaisi yhtään joulua viettää. Pelkkä ajatuskin on surullinen. Mieluummin menisin sitten johonkin kuppilaan, vaikka muuten en niitä harrastakaan.

Mutta joulurauha: jotain yksinolon ja toisen luota toisen luo sukkuloimisen väliltä? Miten sen voisi saavuttaa?

Pitäisikö järjestää esijoulu: kutsua koolle kaikki, joiden kanssa haluaisi jouluaan viettää? Ei annettaisi lahjoja, koska siitäkin tulee vaan stressiä. Syötäisiin pipareita ja jotain suolaista, kuten jouluun kuuluu. Juotaisiin glögiä ja jouluolutta.
Esijoulun ohjelmaan voisi kuulua joulukorttien jakaminen, koska vuodesta toiseen unohdan niiden postittamisen. Taikka viime vuosina en ole enää edes kirjoittanut niitä...

Esijoulussa toivottaisimme kaikki toisillemme hyvää ja rauhallista joulua. Sitten menisimme kukin omaan kotiimme. (Toivottavasti mun lapset haluaa vielä jouluna tulla samaan osoitteeseen kuin mä, vaikka emme enää asukaan saman katon alla... Apua, tuleekohan heillekin joulustressi, kun heitä odotetaan niin moneen paikkaan: äidin, isän, tyttöystävän, kavereiden luo...)

Jouluna saisi olla ihan vaan rauhassa. Lihota ja löhötä. Vasta tapanina kilahtaisi kännykkä. Siinä vaiheessa sitä voisi olla jo valmis ihmisten ilmoille, pulkkamäkeen, tapaninajelulle, rääppiäisiin.

Top5 Parasta lumessa

1. Valaisee maiseman. Tulkoot marraskuussa ja pysykööt helmi-maaliskuulle.
2. Narskunta. Tiedättehän, kengän alla.
3. Pääsee hiihtämään ja pulkkamäkeen. Jostain pitäisi saada sen verran lapsiseuraa, että kehtaa lähteä liukurilla liikenteeseen. Sukset ostan, jos vielä löytyy voideltavia.
4. Hankikanto ja kimmeltävät keväthanget. Ei kauniimpaa.
5. Lumiukot. Sulavat pois ajallaan, tarpeettomina.

Elämäni makkarat

Esipuhe:
Ensin tulee halu kirjoittaa. Sitten mietit, mistä kirjoittaisit. Luet vanhoja tekstejäsi ja ihmettelet, kuinka tuommoistakin on tullut mieleen. Pompottelet aiheita ja hylkäät kaikki tylsät, kuten laihduttaminen, liikunta, kuntoilu, miehet, parisuhde.
Sitten se vaan iskee jostain tajuntaan: Elämäni makkarat.
Ei vielä aavistustakaan, millainen tekstistä tulee. Luultavasti se etenee kronologisesti eli aikajärjestyksessä.

Lauantaimakkara. Ensimmäinen retkieväs, ruisleivän päällä. Tai ranskanleivän.

Teemakkara. Lapsuuteni lempileikkeleitä. Sisarukset pitivät enemmän sipuliteemakkarasta, mutta sitä en kai maistanut. Sipulin rakastuin vasta ensimmäisen raskauden aikana.

HK:n sininen. Voissa paistetut makkarakupit olivat niin hyviä. Ne olisi syönyt kaikki, ja äidiltä olisi jäänyt makkarakastike tekemättä.

Kotimainen meetvursti. Ennen vanhaan, meidänkin kyläkaupassa, makkara siivutettiin käsin veivaamalla. Olin koulun jälkeen tuuraamassa äitiä, joka kävi autokoulua. Tyhmyyksissäni unohdin ottaa veitsellä kuoren pois meetvurstista ennen kuin aloin siivuttaa. Asiakas ei tietenkään huolinut pakettiaan, joten jouduin siivuttamaan uudestaan.

Berliininmakkara. Kuka vielä muistaa sen käsivarren paksuisen makkaran, joka ei ollut symmetrinen muodoltaan ja jonka kuori oli ikävää, ohutta nyhdettävää? En koskaan ymmärtänyt, miksi joku osti berliininmakkaraa. Inhosin kuoren nyhtämistä.

Kämppäri eli Camping-lenkki. Ainut oikea grillimakkara vielä muutama vuosi sitten, kun nautin kesän grillimakkarahetkistä. Nyt tilalle ovat tulleet halloumijuusto, kesäkurpitsa, maissi ja moni muu makkaraa terveellisempi eväs. Kämppäriä menee vielä muutama pala joka suvi, mutta kabanossia en sylkemättä syö.

Metrilenkki. Kämppärin edeltäjä. Kiemurteleva lenkki, josta leikattiin asiakkaan haluama pätkä.

Siskonmakkara. Parhaita keittoaineksia, käsintehdyn makuista.

HK:n nakit. Oi niitä aikoja, kun kylmiä nakkeja tuli nautittua puolikin pakettia kerrallaan. Nakkeja ja ruisleipää, nam.

Nykyään makkara osuu käteen tosi harvoin. Ei vaan tee mieli. Makkaran synonyymi on suola, ja sitä pitää välttää.
Kalkkunaleike tai kinkkuleike tai broilerinleike - eihän ne ees oo mitään makkaroita. Mauttomiakin ovat. Seitinohuita siivuja pitää pistää monta päällekkäin, että ne joltain tuntuvat.

Jälkisanat:
Tänään nälkäisenä ruokakaupassa. Ostin espanjalaista, paprikalla maustettua meetvurstia. Tarkoituksena on viedä sitä myös tuliaisiksi kotimaahan. Sitä ja vahvaa juustoa.

Top5 Lapsuuden herkkuja

1. Leipäressu. Kuivunutta tummaa ja vaaleaa leipää lämmitetty maidossa, johon tulee voinokare.
2. Munakeitto. Kananmunia sekoitetaan maidon sekaan ja hämmennetään niin kauan, että munat hyytyvät kokkareiksi.
3. Köyhät ritarit. Ranskanleivän viipaleet uitetaan munamaidossa ja paistetaan rapeiksi voissa. Päälle sokeria tai mansikkahilloa.
4. Mummon tekemät, isot ja aidot karjalanpiirakat. Piirakoilla oli pituutta ainakin 15 senttiä ja ne olivat ohuen ohuita, riisipuuroa vain nimeksi.
5. Mustaksi grillattu jauhomakkara, metrilenkki. Joka päivä uintiretken kohokohta. Lisukkeena vahvaa sinappia.

Top5 Lapsuuden inhokkiruuat

1. Kaikki kouluruuat ekalla luokalla. Opettaja pakotti syömään senkin jälkeen, kun olin oksentanut hernekeiton luokan lavuaariin. Veliparka joutui viereeni istumaan ja syömään kaiken, mitä minä en voinut.
2. Kesäkeitto. Mulla oli varmaan jo silloin laktoosi-intoleranssi.
3. Lämmin sipuli kastikkeissa, keitoissa ja missä lie. Jo pelkkä ulkonäkö kuvotti.
4. Maksalaatikko. Huh. Sittemmin se oli monta vuotta tyttäreni lempiruokaa, ja jouduin totuttelemaan hajuun.
5. Klimppisoppa. Ei mitään ihmisten ruokaa, mutta satakuntalaisten kyllä. Vieläkö sitä keitetään?

Joka lähtöön

Ootteko jo ehtinyt huomata, että tän blogin tarkoitus ei ole valittaa kaiken maailman asioista? Pikemminkin aikeena on koettaa suhtautua. Useimmiten jostain näkökulmasta, joka ei tee keski-ikäistymisestä, vaihdevuosistumisesta, elämästä mitenkään niin kurjaa.

Silti on hauskaa, että toisenlaistakin suhtautumista löytyy. Ihmisiä, jotka jaksavat valittaa kaikesta. Joille se on elämäntapa ja tapa tulla toimeen muiden ihmisten kanssa.

Jos ei muuta voi, niin valitellaan sitten edes säätä. Eilistä tai huomista. Tai sitä, joka nyt just on pään päällä.

Ehdottomasti on rikkaus, että meitä on moneen lähtöön. Että on ihmisiä, jotka eivät tyydy hymistelemään. Joille musta on valkoista ja toisinpäin.

Samakin ihminen voi toisessa seurassa olla se, joka leijuu ilmassa. Toisessa porukassa hän saattaa olla se, jolla on jalat eniten maassa. Hyvä niin.

Vain yhtä ihmistyyppiä minun on mahdoton sietää: ilman myrkyttäjiä. Niitä, jotka aina puhuvat selkäsi takana pahaa tai jotka virnuilevat pahanilkisesti, kun sanot jotain. Niitä, jotka jaksavat jauhaa paskaa lähimmäisistä.
Kun sellainen ihmistyyppi tulee lähistölle, koetan vaihtaa puheenaihetta. Tai sitten otan hatkat. Tässä iässä siihen on kanttia.

Top5 Parhaat taivaanmerkit

1. Aurinko, auringon nousu ja lasku
2. Pohjantähti ja Otava
3. Hopeinen täysikuu
4. Revontulet
5. Pilven riekaleet

Milloin viimeksi...

...olet katsonut samaa vanhaa, tuttua asiaa uudesta näkökulmasta? Koin ahaa-elämyksen, kun uima-altaalla vaihdoin suuntaa vastapäivään ja näin jotain upeaa, jota myötäpäivään kiertäessä oli mahdoton havaita.

Näkökulman siirtäminen edes piirun verran tekee monesti hyvää. Sillekin, joka kaipaa turvallisuutta elämäänsä.

Oletko kokeillut, miltä tuntuu kulkea samaa katua ensin vasenta laitaa, sitten sama reitti oikeaa laitaa pitkin? Kulkeminen on erilaista, jos olet yksin, kaksin tai porukassa. Tai jos kiirehdit tai annat askelten madella.

Onko sinusta tylsää mennä elämänkumppanisi kanssa ulos syömään? Ettekö keksi enää mitään puhuttavaa? Istu hänen viereensä, katselkaa samaa maisemaa, älkää toisianne. Istu vaikka ihan liki. Taikka asettukaa neljän hengen pöytään niin, että toinen ei olekaan ihan vastapäätä. Reviirinne laajenevat, saatte omaa aikaa ja tilaa - ja silti toinen on siinä, jos suupalojen välissä tuntuu hyvältä sanoa jotain.

Milloin viimeksi halasit jotakuta, jolle yleensä sanot vain päivää tai korkeintaan annat kättä?

Jokaisessa, ihan jokaisessa asiassa on jotain myönteistä. Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää. Milloin viimeksi annoit itsellesi oikeuden nähdä asioiden ja ihmisten valoisat puolet?

Top5 Viisi hyvää syytä olla huonolla tuulella, hetken

1. On maanantai. Myös muissa viikonpäivissä on kehnot puolensa.
2. Joulu lähestyy. Kukaan aikuinen ei pidä kaikesta jouluun liittyvästä. Minä inhoan lahjojen ostamista serkunkumminkaimoille ja joulukorttien kirjoittamista. Lahjojen kääriminen ja korttien saaminen on ihanaa.
3. Työpaikalla tai kotona on putkiremontti. Jos ei ole, niin ainakin suihkukaivo on taas hiuksia täynnä, keittiön lavuaari ei vedä ja hanasta tulee liian lämmintä vettä juomiseen.
4. Työkaverit ovat ärtyneitä. Tottahan se tarttuu. Pomolta tullut ns. rakentava palaute ei saa huonolle  tuulelle, vaan pikemminkin lannistaa.
5. Vaaka valehtelee. Miksi se muuten ei koskaan juksaa toiseen suuntaan?

Aamuyön tunnit on luotu uneen

Vaihdevuosien myötä ihmisen unentarve kuulemma vähenee. Harmi. Minä tykkään nukkumisesta.
Jos ei uinu riittävästi, ei ehdi nähdä tarpeeksi unia.
Ehkä alitajuntakaan ei ehdi kylliksi työskennellä? Siinä tapauksessa osa valveillaolosta täytyy pyhittää hiljaisuudelle, alitajunnan rauhoittamiseksi.

Että yössä nukkuisi enää kuusi tuntia? Kannattaako sellaisen takia peittoa kuluttaa.

Sitäkö vaihdetta nyt lienee, mutta jo toisena yönä peräkkäin heräsin neljältä. Kun ei nukuta, niin ei.

Tässä viimeisimmässä tapauksessa voi syyttää kunnallisvaaleja. Vaikka satun rakastamaan politiikkaa, niin kunnallisvaalien vaalikeskusteluja tylsempiä ohjelmia ei olekaan. Ensimmäiset minuutit eilisillan vaaiidebatissa osoittivat, että voi hyvin suoda itselleen jo unenmaan.
Viimeinen pisara oli se, kun ehdokkaita jälleen pistettiin muka väittelemään keskenään. Miksi fiksut toimittajat, Jan ja Katri, alentuvat moiseen?
Mitä väittelyä se on, että aikaa on vain kaksi minuuttia, ensimmäinen väittelijä ahnehtii hidastellen ja aihetta kiertäen lähes joka sekunnit, vastaväittelijä hymyilee maireasti ja aloittaa sitten: "Hyvä, Liisa..."
Suomalaisen vaaliväittelyn ainut anti on myötähäpeä.
Jospa ensin opeteltaisiin keskustelemaan ja kuuntelemaan. Annetaan amerikkalaisten ja muiden sujuvasanaisten väitellä.

Huomaatteko: taas innostuin politiikasta! Palataanpa asiaan.
Aamun tunteina voi keski-ikäinen nainenkin piipahtaa vessassa, mutta käväisyn pitää olla nopea. Mieluummin silmät kiinni, pimeässä haparoiden. Sitten takaisin petiin ja untenmaille.

Jos yö sujuu normaalisti, heräät kellon soittoon, kelaat mitä päivää eletään ja nouset virkeänä uuteen työpäivään.

Top5 Viisi keinoa nukahtamiseen

1. Lampaiden laskeminen. 'Tätä mä en oo koskaan tajunnut. Miten niitä lasketaan? Kuvitellaanko lampaiden kulkevan jonossa silmieni ohi ja sitten lasketaan yksi, kaksi, kolme... Vai: yksi lammas, kaksi lammasta... Englanniksi sen vielä ymmärtää, jos se menee one sheep, two sheep, three sheep,... I sleep... Taitaa olla tuontitavaraa koko lampaiden laskeminen.
2. Silmät kiinni ja nukutaan. Tää on paras keino. Lapsille tätä voi tehostaa yhdellä lisäsanalla: Nyt silmät kiinni ja nukutaan.
3. Satujen miettiminen. Tätä itse käytin lapsena, siskokin käytti. Kerroin itselleni mielessäni satua. Nukahdin aina ennen kuin prinssi ehti pussata tai muuta mielenkiintoista sattui.
4. Hyvä vuode, mutta ennen kaikkea hyvä tyyny. 
5. Villasukat. Uni ei tule, jos paleltaa. Villasukkien puutteessa voi jalat sujauttaa kumppanin jalkojen väliin.

Lihaa, luita ja läskiä

Tarkoitus ei ole ryhtyä reseptien jakajaksi. Ei, nyt on välitilinpäätöksen aika. Lihan, luiden ja läskin osalta.

Punaisesta lihasta on ollut helppo luopua lähes kokonaan. Kenties vielä tulee sekin joulu, jolloin jätän kinkun väliin.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana jauhelihaa on tullut ostettua ehkä kolme, neljä kertaa. Lapsiperheessä jauheliha on ehdoton, kun siitä pystyy taikomaan jos jonkinlaista ruokaa. Makaronilaatikkoa, hernekeiton täydennystä, pihviä, mureketta, kastiketta, tacojen täytettä.
Yksin eläessä jo pienikin jauhelihapaketti tuntuu suurelta. Turhalta ostokselta.
Sama juttu makkaroiden kanssa: miksi ostaisin HK:n sinistä?

Kanaa saatan ostaa, mutta siinä onkin sitten kolmen päivän ainekset iltaruualle.

Jos en syö kunnon ruokaa illalla, iskee karkin ja muun makean himo.

Rappukävelyharrastus iski tulta viime toukokuussa, hetken mielijohteesta. Sen jälkeen olen noussut tuhansia rappuja: useimpina työpäivinä jo 400-500 rappua.
Hengenheimolaisia ei ole ilmaantunut; missä lienevät?
Uutta intoa rappuiluun tuli tiedosta, että rappujen laskeutuminen alaspäin vahvistaa luustoa. Rappujen laskeutuminen on hyvä vaihtoehto, jos ei voi naapureiden vuoksi pomppia kotona tai jos virtsankarkailun tai polvien vuoksi ei voi juosta.

Kyllästyin odottamaan, että vyötärönympärykseni pienenisi. Jostain kumman evoluutiosyistä on niin, että ainakin nainen laihtuu viimeiseksi vyötäröltään. Sitä ennen pienenee tissit ja ehkä reisien ympärysmitta.
Kyllästyin odottamaan ja kävin ostamassa uudet farkut.
Jos ihme tapahtuu, ostan vyön.

Top5 Viisi vihreää vaihtoehtoa eli mitä sitten syödä, kun kyllästyy jäävuorisalaattiin

1. Kesäkurpitsa. Mahtava makuelämys, kun ensin itkettää kurpitsan himalajansuolalla, pyyhkii kuivaksi, paistaa oliiviöljyssä ja maustaa yrteillä.
2. Kurkku. Vaihtelunhaluisten kannattaa suosia muutakin kuin perinteistä siivutusta. Dippilautasten must-tuote.
3. Parsakaali ja muut kaalit. Hyvää, kun ei kypsennä ylikypsäksi mössöksi. Lehtikaali pitää mainita erikseen. Väheksytty ilmavaivojen vuoksi. Vaan miksi tyytyä kaalilaatikkoon, kun lehtikaalin voi raastaa herkulliseksi salaatiksi? Kaalilaatikko muuten on parempaa, kun jauhelihan korvaa soijarouheella.
4. Persilja. Siis se hörhellys, jota moni luulee pelkäksi koristeeksi.
5. Herneet ja niiden versot. Ehkä ensi elämässä haaveesta tulee totta, ja kasvatan versoni omalla ikkunalaudalla.

Mikä on sinun suosikkivihreäsi?

Laulujen lahjat

Ihminen tietää kai luonnostaan, mikä hänelle on parhaaksi. Musiikki tuottaa useimmille hyvää mieltä.
Onneksi musikaalisuutta on niin monenlaista: joku tunnistaa nuotit ja osaa kuunnella oopperaakin, toinen pitää omasta äänestään ja moni myös toisten äänistä, joku osaa soittaa. On niitä, joille auvo on olla palanen jotain kuoroa. Joku tanssii.

Jos syntyisin uudestaan, haluaisin kasvaa maassa, jossa miestenkin lantio keinuu musiikin tahtiin. Se vaan on niin kaunista.

Ylistys sille, joka keksi karaoken. Ilman sitä moni mies ja nainen olisi loppuiän laulamatta. Tai laulaisi kerran talvessa kauneimpia joululauluja, ehkä lisäksi Suvivirren ja Enkeli taivaan.

Suomessa vain ei ole löytynyt paikkaa, jossa karaokea luikauttaisi. Espanjan Aurinkorannikolla asuessa saattoi käydä viisikin kertaa viikossa karaokessa, koska se oli niin vaivatonta ja helppoa. Siellä tiesi aina tapaavansa tuttuja, sai rauhassa juoda kahvia tai kivennäisvettä ja laulaminenkin alkoi ihmisten aikoihin.
Rakkaassa kotimaassa nuo kriteerit täyttyvät vain eläkeläisten karaokessa. Ei liene soveliasta käydä yhtä mittaa sellaisessa, kun itse on vielä työläinen?

Laulaminen on ihanaa. Sitä onnentunnetta, kun mikrofoni ja äänentoisto toimivat, kun yleisö kuuntelee ja oma ääni kulkee. Kun itse on saanut valita kappaleet, joiden sanat ja sävelet sykähdyttävät.
Oman laulamisen lisäksi on nautinto kuunnella ja katsella muita esiintyjiä. Joukossa on mahtavia persoonia. Hyvään esitykseen ei tarvita lauluääntä, vain heittäytymistä musiikin vietäväksi.

Eilen illalla Fuengirolan Reflassa ja Jupiterissa lauloin:

1. Hento kuiskaus
2. Maailma on kaunis
3. Tunnetko
4. Ei kauniimpaa
5. Rakkauden haudalla

Mitä vielä pitäisi oppia?

Kaverin ysikymppinen isä sai uusittua ajokorttinsa. Hienoa! Siis ysikymppinen. Siis mies, putkiaivo. Tuollainen esimerkki, jos mikä, kannustaa elinikäiseen oppimiseen.

Mitä vielä pitäisi tai oikeastaan haluaisi oppia? Paljon.

Olisi tosi hyvä, jos vielä oppisi asumaan jonkun miehen kanssa yhdessä. Ei sen tarvitse tarkoittaa 24/7. Useimpina aamuina olisi mukavaa jakaa lehti, juoda toisen keittämät kahvit ja nauttia hetken levosta ennen töihin lähtöä.
Iltaisinkin miestä voisi välillä vilkaista. Pistäisi teeveen kiinni ja ilahtuisi näkemästään. Siinä se on: ukkoseni.

Venäjää olisi kiva osata. Olisi kiva risteillä tai junailla Pietariin ja tietää, mitä katukylteissä ja näyteikkunoissa lukee.

Kunpa oppisi lajittelemaan pyykit niin, että pesun jälkeen ne olisivat pelkästään puhtaita, eivät värjääntyneitä.

Hirvikärpäset eivät enää hirveästi hirvitä. Miksei voisi oppia istumaan samassa ruokapöydässä, jossa häärää pari, kolme ampiaista? Aina talvella kuvittelee, että kyllä mä sitten ensi kesänä pystyn siihen... Amppareiden vuoksi ei toivoakaan, että juhlisi ensi kesän viisikymppisiä ulkotiloissa. No way.

Mitä vielä? Tähän ikään mennessä sitä on oppinut jo niin paljon: arvostamaan itseään, kunnioittamaan vanhempiaan, ihailemaan sisaruksiaan, olemaan tarvittaessa hiljaa ja kuuntelemaan, avaamaan suunsa huonompiosaisten puolesta tai muuten välittääkseen ihmisistä.
Tärkeimmät opitut asiat liittyvät ihmiseen, itseen ja muihin.
Omia lapsia ei tarvitse opetella rakastamaan. Heitä rakastaa ehdoitta, sellaisina kuin he ovat.

Uutta kiharaa

Kuinka monta kertaa onkaan tullut vannottua, että nyt saa hiusten värjääminen loppua. Antaa harmaiden puskea esiin vaan.
Unelmien täyttymys olisi, kun aamulla heräisi hiukset  kauniin valkoisina. Vaan ei taida kovin montaa viiskymppistä kulkea sellaisena luomublondina? Täytyy antaa ajan kulua.

Jotain vaihtelua piti keksiä. Siispä uuteen kampaamoon, ja kampaajalle toive: haluan kiharat. Millaiset? Ei afro, ei säkkärää. No, just sellaset niistä tuli.
Ei sentään tullut mummokiharat niin kuin reilu kymmenen vuotta sitten, kun eksyin iäkkäiden ihmisten kampaajatädille. Kampaamoaikaa ei ikinä pitäisi varata sokkona pelkän puhelinluettelon tai googlen avulla.

Vakikampaajaa en halua. En ymmärrä sellaisia ammatteja, joissa käydään fyysisesti käsiksi ihmiseen ja sen lisäksi halutaan repostella vielä henkinen puoli.
Tiedättehän: kampaaja kuvittelee olevansa luottoystävä, jolle kerrotaan kaikki. Samanlaisia ammatinharjoittajia on tullut vastaan hierojissa ja jalkahoitajissa. Ei auta, vaikka koettaisi keskittyä seiskapäivään tai johonkin kunnon naistenlehteen.

Nyt pitää oppia elämään uusien kiharoiden kanssa. Jos sakset pysyisivät kunnolla kädessä, olisin saattanut tehdä jo sen, mihin rakas sisareni ryhtyi oman kampaamokäyntinsä jälkeen. Uusi, parempi malli syntyi suitsait.

Top5 Ihanneammatteja viisikymppiselle alan vaihtajalle

1. Lähihoitaja tietenkin. Työn saanti varmaa vielä vuosikymmenienkin päästä. Eläkekertymäkin jonniinmoinen, jos jaksaa painaa yötä päivää, etenkin yötä.
2. Yrittäjä. Käsityöläisyys alkaa olla arvossaan, samoin luomuilu. Eiköhän siitä jotain synny. Täytyy vaan opetella hinnoittelemaan itsensä, eli saamaan työlle katetta.
3. Kaupan kassa, ehkä. Kassaneidin työ on nykyään jo niin vaativaa, että siinä ei pelkillä merkonomin papereilla pärjää. Sopii parhaiten välivaiheen ammatiksi ennen lopullista loppuiän uranvalintaa.
4. Kotirouva. Tää ei ole vain ihanne- vaan myös toiveammatti. Olis aikaa ja rahaa harrastaa, nauttia luonnosta ja vapaaehtoistyöstä, ehkä opiskellakin jotain.
5. Johtaja. Me naiset olemme jo paljon koulutetumpia kuin miehet. Suomessa ei ole enää naisilta kiellettyjä ammatteja, kun tällä vuosituhannella sanomalehtien päätoimittajiksikin alettiin valita naisia. Hakeudutaan johtajiksi ja pyydetään palkkaa enemmän kuin unissammekaan kehdataan.

Luvutonta

Kauan sitten, tarkemmin sanoen nuorena aikuisena, koetin kirjoittaa lehtijutun, johon ei olisi tullut yhtään numeroa. Sitä en muista, mihin Suomen sanomalehdistä sen jutun kirjoitin. Ehkä poliittiseen valtakunnalliseen, kenties maakuntalehteen tai siihen paikalliseen, josta ura alunperin urkeni.
Motiivi luvuttomaan juttuun lähti siitä, että kaikki yhteiskunnassa tuntui pyörivän talouden ja muutenkin numeroiden ympärillä.

Miksi numerot ovat niin tärkeitä?
Miksi juhlimme sitä, että joku täyttää 50?
Miksi tunnemme pettymystä ja kiukkuakin, kun joku ei juhlikaan vaan lähtee matkoille?

Entä jos viettäisimme luvutonta aikaa? Emme katsoisi kelloa vaan menisimme töihin, kun päivä olisi valjennut. Talvella sitten, kun tuntisimme itsemme virkeiksi. Joillekin se saattaisi tietää ylimääräisiä vapaapäiviä. Tarpeeseen.
Emme hoppuilisi töihin vievään junaan tai aamun ruuhkassa moottoritiellä: riittäisi, että ennen pitkää pääsisimme perille. Kellosta viis.
Harrastuksia olisi sopivasti. Ei mitään aikataulutettua viikko-ohjelmaa zumbaan, salille, venytykseen ja kuoroharkkoihin, vaan oman fiiliksen mukaan elämistä. Suorittaminen vähenisi, metsän siimeksessä käyskentely lisääntyisi. Ihanat, päämäärättömät pyöräretket.

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän ajattomuus, numerettomuus vetävät puoleensa. Jumalattomatkin ihmiset mielivät pyhiinvaelluksille, kiireettömään oloon.

Missin mittoihin

90 - 60 - 90. Muistattehan nuo maagiset mitat? Strategiset mitat, joilla meitä - nyt vaihdevuosi-ikäisiä naisia - opastettiin joskus 70- ja 80-luvulla.
Missit olivat ihannekokoisia, jos heidän lantionsa ja rintansa ympärystät olivat 90 senttiä. Vyötärön piti mahtua 60 senttiin. Missimittoihin meidän kaikkien piti pyrkimän. Ainakin, jos halusi hyvän elämän ja miehen.

Ennen ensimmäisen lapsen odotusta ei ollut mitään mahkuja päästä 90 senttiin. Sen jälkeen metrimittakin oli jonkin aikaa liian lyhyt: kaksi melonia nostivat kangasta ja tekivät t-paidoista napapaitoja.
Nyttemmin tissienympärystä on pakittanut jonnekin noin 94 senttiin. Jos laihtuu, mitta pienenee. Siinä ei ole mitään järkeä, koska sen jälkeen vyötärö näyttää suuremmalta ja rintsikkavarasto pitää uusia. Mitä tuhlausta.

Sitten se vyötärö. Kuinka kukaan voi odottaa täysi-ikäiseltä, elämää nähneeltä naiselta, että hänen vyötärönsä olisi 60 senttiä? Tai 70? Tai 80? Alle 90?
Ehkä niitä juttuja ihannemitoista kirjoittivat naiset, jotka olivat eläneet 60-luvun korseteissa. Naiset, jotka tunsivat huonoa omaatuntoa, kun söivät liikaa eivätkä joka päivä näyttäneet Twiggyiltä.
Nykynormi vaatii naisilta 85 sentin vyötäröä. Sitä suurempien pitää tarkkaan harkita suupalansa, näyttäytymisensä bikineissä ja ylipäätään uima-altailla.
Miehelle suuri vatsa ei ole ongelma, koska sehän vain lisää hänen arvostustaan. Sitä paitsi, mieshän pääsee mahastaan eroon helposti. Heti, kun tahtoo.
Naisella on toisin. Läskissä on sen verran estrogeeniä eli naishormonia, ettei se niin vain irrota otettaan. Päinvastoin, rinnoista laihtumisen myötä irtoava aines valuu vatsaan ja lantiolle. Ei auta, vaikka tekisi millaisia treenejä tai lupauksia peilikuvalleen.
Kymmenen vuotta vanhoja farkkuja ei kai enää kannattaisi pitää matkassa muuttokuormasta toiseen?

Lantio on paras kohta naisessa. Sen pitääkin olla pyöreä, etteivät luut kolhiinnu.

Top5 Viisi vinkkiä rintsikoiden ostoon

1. Ei aina mustia. Miehet tykkäävät muunkin värisistä.
2. 85D on sama kuin 90C. Kuppikokoa voi suurentaa yhdellä, kun pienentää ympärysmittaa. Miehille tiedoksi, että A on pienin kuppi ja että C-kuppi ei ole mitenkään tavattoman pieni.
3. Uusia rintaliivejä on hyvä ostaa vuosittain. Viikonloppuisin liivit nyrkkipesuun ja kuivumisen ajaksi luomuilua, ehkä ilmakylpyjäkin.
4. Jos löytää hyvän mallin, niin mikset ostaisi kerralla useampia? Mustat, valkoiset ja karamellinpunaiset?
5. Yleensä me naiset aina ostamme liian pienet rintsikat.

Niin siis mistä te löysitte toisenne?

Kuluvan loppukesän kuumia aiheita on ollut se, mistä allekirjoittanut on löytänyt itselleen miehen. Vääjäämätön lisäkysymys kuuluu: ei kai vaan netistä?
Hallituksen Matti löysi heilansa Ikean parkkipaikalta. Kiemurtelun jälkeen koetin samaa vastausta. Ei tehonnut. Kaikki kai tietää, että huonekaluliikkeet ei oo mun paikkoja.
Eivätkä viittineet lukea rivien välistä.

Siis tietysti netistä. Piti sitten sanoa se ääneen. Lienenkö punastellut.

Kun arjen pyhään kolminaisuuteen kuuluvat koti, työpaikka ja naisten kuntosali, niin mistä muualta kuin internetin treffipalstalta?
Kun viikonloput eivät kulu ravintoloissa tai tanssipaikoilla, niin mistä muualta kuin sieltä?

Suomalaisista suuri osa viettää jo vähintään kolmanneksen vapaa-ajastaan tietokoneen äärellä, joten siellähän sitä on kalastettava.
Ja silti: seurustelukumppanin löytäminen - saati etsiminen - on sosiaalisesti arveluttavaa, kun väylänä on netti.
Miksi? Samanlaista sian etsimistä säkistä se on kuin naistentansseissakin.

Top5 Seurustelun tuoma onni

1. Kummallakin osapuolella on oma koti.
2. Itsensä näkee uudella tavalla. Kenties oppii itsehillintää.
3. Laihtuminen alkaa taas kiinnostaa.
4. Hyvällä omallatunnolla voi ostaa uusia vaatteita, käydä kampaajalla ja sokeroimassa sääriään, koska eihän sitä tee turhamaisuudesta.
5. Yhteiset yöt. Ja vastaavat hetket.

Kohti ihmisiä

Taivas, sitä on tullut niiiiin keski-ikäiseksi. Nuorempana sitä vältteli naapureita ja korkeintaan sanoi hei, jos sattui törmäämään johonkuhun naapuriin. Ohitus oli nopea.
Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa.
Kenties sosiaalisuutta edistivät vuodet Espanjassa, jossa muuttolintujen paluu koti-Suomesta Aurinkorannikolle loka-marraskuussa ja paluumuutto kesämökeilleen maalis-huhtikuussa opetti halaamaan vieraammankin maakunnan edustajaa.
Eroamisten haikeus ja jälleennäkemisten ilo herättivät vahvoja tunteita. Tuntemusten voimakkuutta lisäsi se, että monet noista tuttavuuksista olivat iäkkäitä ihmisiä.
Emme silti itkeneet. Äitini ikäinen Tuula otti jäähyväistavakseen todeta, että "Nähdään seuraavan kerran". Voitko sen kauniimmin suomeksi ilmaista. Hasta luego.

Nyt, uuteen kotiin ja uuteen kotikaupunkiin muuttaessa on ollut ilo tutustua kerrostaloni kanssaeläjiin. Olemme kätelleet toisiamme, esittäytyneet ja puhuneet muustakin kuin säästä.
Tämän sosiaalisemmaksi naapuriksi ei voine muuttua: olen tosissaan harkinnut, että pyytäisin viereisen oven Eijaa tai keskikerroksen Aaltosia tai alakerran Leenaa kahville kotiini. Tai että saattaisin lähteä  jonkun naapurini kanssa sauvakävelylle tai laulamaan karaokea.
Tällainenkö minä oikeasti olen?
Onko kyse siitä, että elämänsä puolivälissäkin ihminen kaipaa vakiväkeä ympärilleen? Muita kaksijalkaisia, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia? Jos ei muusta, niin vaikka jostain kolmannesta, jonka me molemmat tunnemme?
Kun jälkipolvi muuttaa pois ja kun itseä vanhempi lähisuvun polvi auttamatta harvenee, kelpaavat läheisiksi naapuritkin.

Top5 Muuton elämykset

1. Vanhat kirjeet, joita en koskaan postittanut. Joskus vielä avaan ne ja luen, miten olen purkanut sydäntäni.
2. Vanhat päiväkirjat. Vieläkin itsetunto kohenee, kun luen, millaista palautetta olen urani alkutaipaleella saanut.
3. Tuhat rappua per päivä. Muutin hissittömän talon ylimpään kerrokseen: kolme päivää ylös alas tavaraa käsissä teki hyvää pohkeille ja takamukselle.
4. Avuliaat lähimmäiset. Miten pyyteetöntä talkooapua taas sainkaan, ruokapalkalla. Kiitos.
5. Uudet ympyrät. Hyvinkäältä Riihimäelle on vain 14 kilometriä, mutta kuljen suu avoinna, silmät ympyrkäisinä kuin ulkomailla. Mää asun ny Kanta-Hämeessä, Suomen sydämessä.

Elon korjuuta

Aamuisin ilmassa on jo syksyn kuulautta. Ihana, voimakas aika alkamassa.
Jos uutenavuotena tekee yhden ison päätöksen, niin elokuun koittaessa niitä tulee tehtyä monia. Useimmat niistä liittyvät kuntoiluun ja uusien asioiden kokemiseen.
Tämä syksy on erityinen erikoisesti siksi, että elokuussa 2012 toinenkin lapseni muuttaa omilleen. Ensimmäiseni muutti omaan kotiin elokuussa 2009.
Nyt minunkin on alettava itsenäistyä: oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni asun ihan yksin. Olen varautunut haikeudella ja kynttilöillä. Sekä skypellä.

Top5 Syksyn värit

1. Oranssi. Vaahterat ja kanttarellit. Jonkun silmissä keltavahvero lienee ainoastaan keltainen, mutta minä aistin lempisieneni osin oranssina.
2. Valkoinen. Kauneimmat kynttilät ovat havinvalkoisia.
3. Vihreä. Sammaleet ja havut. Hirvikärpäset ovat pieni riesa sen rinnalla, että saa kulkea sienimetsän eri sävyissä.
4. Sininen. Etelän lomataivas ja vesien värit.
5. Keltainen. Veikkaan, että tämä liittyy elämänkierron vaiheeseen, vaihdevuosiin. Työhuoneessakin pitää olla jotain aurinkoista.

Lomalaisen lounas

Voi että ruoka onkin hyvää. Varsinkin oma tekemä, ulkona syötynä. Ulkotilaksi lasketaan myös parveke.
Ruokailun ihanuutta lisää se, että on lomalla. Aterian jälkeen voi ottaa tirsat, kunnon päikkärit tai raskaan jälkiruuan. Ei sellaista puuhata kesken työpäivän.
Tämän kesän oudoimpia elämyksiä on ollut A-luokan grillimakkara. Kabanossiin en koske, mutta jotain muuta lihaisaa voi lemppari-cämppärin puutteessa maistaakin. Reilusti väkevää sinappia koko pituudelta ja silmät kiinni, niin A-luokan grillilenkki menee alas pala palalta.
Perunakiintiö alkaa täyttyä. Kolme päivää varhaisperunaa ja silliä lounaksi on ihan jees, mutta sitten tulee ikävä pakastepizzaa.
Suven parhaita ideoita on ollut laittaa samaan astiaan pussillinen papuja, porkkanasiivuja ja kukkakaalia sekä broilerisuikaleita. Kokeilkaa! Pakasteet höyrytetään vähässä vedessä ja vesi valutetaan pois. Vihannekset yhdistetään kanaan, joka kannattaa ensin kypsentää ja maustaa tuliseksi. Curryn asemesta juustokuminaa. Sipulia ei pidä unohtaa. Sitruunamehusta saa hyvää vaihtelua maustamiseen. Nam!
Lomaruokailun ehdoton sääntö on, että kalorit täytyy laskea. Muuten joutuu luopumaan välipaloista, kuten jäätelöstä, herkkurahkoista ja irtsareista, mikä ei ole suotavaa hyvän lomamielen kannalta.

Top5 Parhaat ruokatuliaiset

1. Kahvi. Suomalainen on suomalainen, ei mikään teen juoja.
2. Reilun kaupan tuotteet. Kaikki muu paitsi banaani: se tummuu ja kolhiintuu, joten jokainen ostakoon banaaninsa itse.
3. Luomutuotteet. Munassa luomua ei erota, mutta porkkanassa makuero on huima.
4. Paikallinen leipä. Mitä rukiisempi, sen parempi.
5. Mikä tahansa ruokatuliainen. Päihittää koriste-esineet ja kukkakimput.

Pahinta miehissä (huom! monikko)

Nyt, kun tuore seurustelusuhde on edennyt kuukauden ikään, on syytä paneutua siihen, mikä miehissä on pahinta. Siinä mielessä kulunut kuukausi on ollut hyvin inspiroiva.
Todeksi on vahvistunut päätelmä, ettei ukko vaihtamalla parane. Ellei nykyinen satu olemaan ihan mahdoton jolppi.
Pahinta, ärsyttävintä, raivostuttavinta ja kierosti puoleensavetävintä miehissä ovat ainakin seuraavat viisi seikkaa. Lista täydentyy, kunhan elämä etenee.

Top5 Pahinta miehissä

1. Ne on aina oikeessa. Omasta mielestään ja todellisuudessa.
2. Niitten rytmiin pitää sopeutua. Kun miehen mielestä auto starttaa vasta parin tunnin päästä, niin sitten se vaan on niin. Taikka jos mies haluaa aamukahvin seitsemältä, niin koeta siinä kuorsata kahdeksaan. Ei käy. Edes lomalla.
3. Ne laihtuu tosta vaan. Kun mies päättää luopua pömppövatsastaan, niin se vaan jättää makkarat ja muut mussutukset pois. Ja sitten se laihtuu. Epistä, sanon minä.
4. Jos tai oikeestaan kun mies tahtoo syödä terveellisesti, se on jotenkin totaalista. Hyvästi herkut, peruna, riisi, pasta, irtokarkit ja kermalla maustetut lempiruuat. Tästä lähin niihin pääsee käsiksi vain työmaaruokalassa, ruotsinlaivalla ja harvinaisina rauhan hetkinä, jolloin itseksesi ajelet autolla kaupasta kotiin.
5. Niitä tarvii. Kuinka monta kertaa sitä onkin koettanut elää itsellistä naisen elämää, niin eikö taas oo edessä kolmijalkainen, jota ei voi ohittaa.

Hyvät lukijani

Nyt on luova tauko.

ps. Jokaista aiemmin ilmestynyttä Levon hetkeä, eli tekstiä voi edelleen kommentoida. Rohkeasti vain! Tai: vain rohkeasti. Valitse itse.

Alanko vihdoin pulputa?

Kun riittävästi pistää kirjaimia peräkkäin ja väliin kenties muutaman välimerkin, niin on syntynyt runo.

Älä jätä minua
vain siksi
että olen niin
ujo.

Jotenkin noin kuului ensimmäinen minulta julkaistu teksti. Olin 12-vuotias ja lähettänyt runoni  Aamulehden Nuoret nuorille -palstalle. Olin otettu, kun näin runon sanomalehtipaperille painettuna. Leikkasin runon talteen.

Parikymppisenä yritin uudestaan. Aioin osallistua runoilla Nuorison taidetapahtumaan, mutta en sitten saanut aikaiseksi. Muutaman edes jotenkin kelvon riimun rustaaminen oli työn takana.  Yksi oli minusta ihan hyvä:

Ystävyys katkesi kuin keppi.
Laskin
viisi vuosirengasta.

Tänään Eino Leinon ja runouden päivänä luen taas lempirunoilijoitani. Eeva Kilpeä, Risto Rasaa, maaliskuussa kuollutta Lassi Nummea. Hän on koskettanut monia erityisesti seuraavalla tekstillä:

Lähdössä tänään,
aina lähdössä
Aina matkalla kotiin.

Nummi kirjoitti tuon runon saman ikäisenä kuin olen nyt. Ehkä pitää elää riittävän vanhaksi, että runosuoni voisi alkaa pulputa?

Millaisista runoista sinä pidät?

Tuhannen pyykki

Ai että numerot on kivoja. Muuallakin kuin lotossa.
Eilen illalla tuli jännitettyä, milloin Levon hetkiä lukee tuhannes henkilö. Se tapahtui noin kello 21.00.
Levon hetkiä -blogi on ilmestynyt torstaista 14. kesäkuuta lähtien, kolmen viikon ajan. Tähän aamuun mennessä, hetki sitten, lukijoita oli 1 017. Taikka siis 15:ta tekstiäni oli luettu niin monta kertaa yhteensä.
Se on ihan hyvin.

Minä en tiedä, keitä te olette. Välillä joku sanoo lukeneensa jotain juttuani. Yksi työkaveri kertoi olevansa koukussa blogiini. Toisen mielestä kirjoitan ihan levottomasti. Hän kun on tottunut hillittyyn ja hallittuun työ-minääni.
Tämä kirjoittaminen on niin erilaista verrattuna siihen, kun vuosikymmenet kirjoitti tilattavaan sanomalehteen. Erityisesti paikallislehdissä lukijoita yhdisti tietty teema, kotikonnun asiat ja ihmiset.

Blogissa kirjoittaa koko maailmalle. Ja samaan aikaan yksittäiselle ihmiselle, joka voi olla kuka vain. Suomessa, Saksassa, Britanniassa, Norjassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä, Espanjassa ja Australiassa. Noista yhdeksästä maasta tähänastiset lukijani ovat.

Nyt lähden hammaslääkäriin. Toivottavasti reikiä on edelleenkin nolla, kuten niin monta vuotta peräkkäin.

Top5 Merkittäviä numeroita

50. Täytän ensi vuonna 50, enkä vielä tiedä, järjestänkö juhlat. Mieli kyllä tekisi.

44. Täyttäessäni 44 koin, että sain elämältä kahdet ehdot ja oli aika muuttaa suuntaa. Lähdin latinomaahan.

17. Bussipysäkki Ullanlinnassa, jossa pysähtyvät linja 17:n bussit. Tutustuin siellä elämäni siihen asti merkittävimpään mieheen, josta tuli lasteni isä.

13. En suostu olemaan taikauskoinen. Tyttäreni syntyi 13. päivä, mikä on upea päivä aloittaa elämä.

5. Tutustuin lasteni isään 5. päivä ja esikoiseni syntyi 5. päivä. Tuplaonnea. Tai oikeastaan tripla, koska myös nykyiseen kumppaniini tutustuin 5. päivä. Tänäänkin muuten on 5. päivä: mitä mukavaa tunnit tuovatkaan tullessaan?

Kalori per kerros

Mistään ei tunnu löytyvän täysin luotettavaa tietoa siitä, miten paljon kaloreita rappujen nousu kuluttaa. Googlettamalla löysin keskustelun, josta päätellen yhden kerroksen nousu kuluttaa kalorin tai kenties kymmenen. Kulutukseen vaikuttavat nousun vauhdikkuus ja henkilön paino.
Askelmien ottaminen alaspäin kuluttaa vähemmän energiaa, mutta on siinäkin järkensä.
Rappuilu on mainiota kuntoilua keski-ikäiselle ihmiselle. Mä aloitin säännöllisen rappuilun toukokuussa: missä tahansa näen rappuja, ne vetävät puoleensa.
Jos olen työaamuna ennen junaa asemalla, saatan ylittää tavarajunaraiteen kulkemalla yhdet portaat ylikulkusillalle ylös ja laskeutua toiset alas. Ekalla kerralla nolotti.
Helsingin tuomiokirkon portaita on mukava nousta, mutta pois tullessa rappujen jyrkkyys hieman huimaa. Eduskuntatalon portaat on vielä tältä kesältä kokematta.

Rappuilu pistää liikkumaan kuin itsestään. Se on ilmaista kuntoilua, johon ei tarvita liikuntaseteleitä.
Työnantajan tukemat liikuntasetelit saa hyvällä omallatunnolla kuluttaa kuntosalilla, jossa ei välttämättä tule käytyä joka viikkokaan.
Rappujen bongailu on hauskaa. Lempiportaani löytyvät Hyvinkäältä, Sveitsin metsästä. Sinne on Hyvinkään Parantola -hengessä rakennettu kivisiä portaita, jotka johdattavat luontopoluille. Honkien keskellä on hyvä hengittää.

Portaiden nousu ja lasku kuluttavat kaloreita, tekevät hyvää lihaskunnolle ja kiinteyttävät. Itsessäni en ole vielä huomannut mitään noista - kyse taitaa olla pitkän tähtäimen vaikutuksista.
Rappuilu sopii keski-ikäiselle naiselle, koska se on helppo keino toteuttaa ekologisuuttaan. Vaikka hissikaupungista Hyvinkäältä olenkin kotoisin, suosin hissitöntä vaihtoehtoa aina, kun mahdollista.

Uusi vaihe rappuilussa alkaa ensi kuussa, kun muutan hissittömän talon kolmanteen kerrokseen. Lisää tehoja kulkemiseen saa, kun lataa selkärepun täyteen ostoksia. Superkuntoilu on kyseessä, kun lisäksi kantaa molemmissa käsissä pullollisen energiajuomaa.

TOP5 Kalorien kulutusta hyötyliikunnalla

1. Koiran ulkoilutus. Vaikka lomaansa ei pidä sitoa kavereiden koirien ulkoilutukseen, niin silloin tällöin hauvan taluttajaksi on hyvä suostua. Omaa koiraa harkitseva muistanee syyssateet...
2. Tiskipöydän pyyhintä. Parasta tässä on säännöllisyys.
3. Matojen tonkiminen. Löytämisen ihme ilahduttaa aina. Muut onkikoot kalat.
4. Vuoteesta nousu. Nukkuminen kuluttaa kaloreita, mutta vielä enemmän sitä kuluu sängystä noustaessa. Suositeltavat toistot: usean kerran vuorokaudessa. Välillä voi käydä vessassa tai jääkaapilla.
5. Kaverin hartioiden tai jalkojen hieronta. Muutkin paikat kropasta käyvät. Vilkastuttaa aineenvaihduntaa. Kenties mielikuvitustakin.

Se on ihan helppoa, plaa, plaa

Mitä vanhemmaksi muutun, sitä useammin kuulen sanottavan, että jokin on ihan helppoa. Ärsyttävää.
Kaikesta avarakatseisuudesta ja elinikäisen oppimisen nauttimisesta huolimatta en minäkään, keski-ikäinen vaihdevuosissa vellova nainen halua kaikkea oppia. En vaan tahdo.
Oon oppinut käyttämään Youtubea niin, että levyjä ei oo tarvinnut ostaa vuosikausiin. Uudempiin musiikkivälineisiin ja niihin korvanappeihin en koske.
Some-sanan kuulin ekan kerran vajaa vuosi sitten, ja niin vaan Twitter, LinkedIn ja moni muu sosiaalisen median väylä on tullut tutuksi. Kai siinäkin venymisessä jokin raja on?
Osaan tehdä loistavia munkkeja, pannukakkua ja pullaa: ei kai mun lisäksi tarvii pyöräyttää kakkuja ja piirakoita tosta vaan? Ei, vaikka kaikki sekin on ihan helppoa ja yksinkertaista. Täytekakkuja myydään kaupassa.
Tässäkin törmätään aikaan. En välitä tehdä kaikkea, koska haluan itse päättää ajankäytöstäni, mahdollisimman pitkälle. En osaa kalastaa tai perata kaloja. En osaa golfata. En missään nimessä ryhdy käyttämään navigaattoria, vaan nautin perinteisistä paperikartoista. Moni muukin asia pysykööt ikuisena salaisuutena.

Top5 Aikuisena opittua

1. Uiminen. Opin uimista vasta nelikymppisenä, kun päätin olla pelkäämättä syvää vettä.
2. Ruuanlaitto. Vieläkin onnistun tekemään syömäkelvotonta sapuskaa, mutta useimmiten sörsselit peittoavat ravintolaruuan kuus nolla.
3. Bloggaaminen. Ilman muutaman vuoden kokemusta Facebook-kirjoittamisesta en olisi tähän ryhtynyt. Nyt bloggaaminen on niin kivaa, että on suunta vain eteenpäin. Mitä se sitten tarkoittaakaan.
4. Itsehillintä. Itäsuomalaistemperamentilla se on jo omastakin mielestä melkoinen saavutus. Monesti jätän sanomatta, mitä ajattelen. Tai jätän muiden puheet omaan arvoonsa, enkä provosoidu.
5. Espanjan kieli ja kulttuuri. Päivääkään en kadu, vaikka muutto pariksi vuodeksi Espanjaan vei rahat, auton, asunnon ja vakituisen työpaikan. Kaikkea ei voi mitata omaisuutena.

Parasta miehessä

On ollut ihana kuukausi: viikkokausia silmien edessä on liikkunut upeita, vähäpukeisia miehiä. Parhaista on näytetty lähikuvia, moneen kertaan saman pelin aikana.
Harmi, että Saksa putosi jo. Olisin mielellään katsellut vielä Super-Mario Gomezia. Sama juttu Ronaldon kanssa: Portugali ei päässyt EM-futiksen finaaliin, joten kaverin viimeisin kampaus jää näkemättä.
En oikein ymmärrä jääkiekon vetovoimaa. Jalkapallossa on paljon enemmän katseltavaa.

Vieroitusoireisiin auttavat yleisurheilun EM-kisat, jotka alkoivat sopivasti tällä viikolla. Heinäkuun lopussa saamme luvan kanssa katsella olympialaisten antia naisyleisölle.

Mitä te katsotte miehessä? Minusta tärkeintä on takamus. Erityisesti uimarannalla on pakko kääntää päätä pois, kun latta-versio kävelee nenän edessä.
Sitten nenä. Suomessa näkee paljon perinteisiä savolaisneniä, mutta helmiäkin on joukossa. Parhaita nautiskelupaikkoja ovat lentokentät, joissa kulkee jos millaista nokkaa.
Jalat ei oo niin tärkeät, mutta annapa olla, kun miehellä on upeat käsivarret. Niihin uppoutuisi tuntikausiksi. Vielä parempi, jos saa ne ympärilleen.
Jotkut miehet kai luulee, että mitä karvaisempi, sen seksikkäämpi. Enpä tiedä. Jos karvaa tahtoo silittää, hankkii kissan tai koiran.
Kaljuihin miehiin olen ihan heikkona. Junassa istui tällä viikolla kaksi kaljua miestä vierekkäin: en tiennyt, kumpaan keskittyisin. Valitsin vanhemman, koska en vieläkään ole löytänyt itsestäni puuman merkkejä.
Pituus on hirmu tärkeä, paino ei niinkään. Pituuksista nimenomaan miehen kokonaispituus, ihan siis fyysisesti. Minä en ala pätkän vieressä kulkea.

PS. Olettehan huomannut, että näissä teksteissä on linkkejä? Ne tunnistaa sinisenä tekstinä mustan seassa: sellaista klikkaamalla pääsee uusiin ulottuvuuksiin, kuten tänään Marion, Ronaldon ja kaljujen nahkoihin.
PSS. Oli ihana yllätys huomata, että tekstejäni oli viime vuorokauden aikana kommentoitu. Nekin tuovat uutta ulottuvuutta. On hienoa lukea tekstejänne. Kiitos. Huomiseen!

Aikani

Teevee auki, lehti vieressä levällään, kännykkä ulottuvilla, tietokone polvilla. Youtubesta taustamusiikkia, kun lueskelen nettiuutisia tai kirjoitan sosiaaliseen mediaan: Levon hetkiin, Facebookiin, Twitteriin, LinkedIniin. Tällaiseksi olen muuttunut. Kun aika ei riitä mihinkään, lisääntyy päällekkäinen tekeminen.
Miten miehet pärjäävät tässä ajassa? Heillä kun on vain se yksi putki, siis aivoissa.

Lasketaanpa.
Työpäivä ja työmatka ees taas ottaa päivästä 9-10 tuntia. Yöuniin menee arkena 8-9 tuntia. Aamutoimet vievät vartista puoleen tuntiin. Vähän enemmän, jos aamulla täytyy pestä hiukset.
Mitä jää jäljelle: noin 4 tuntia. Neljä!

Okei, neljässä tunnissa on 240 minuuttia. Eikä joka päivä tarvii käydä ruokaostoksilla tai pestä pyykkiä.  Kuntoilla pitäisi joka päivä. Joka päivä täytyisi tehdä ruokaa ja huolehtia tiskeistä.
Joka päivä haluan käyttää puolesta tunnista vajaaseen tuntiin siihen, että kirjoitan teille blogeja.

Top5 Kuinka saada aika riittämään?

1. Suunnittele meneväsi illalla zumbaan.  Jätä menemättä: saat lisäaikaa muuhun tekemiseen, joka on ihan yhtä hauskaa.
2. Opettele sanomaan ei. Kesälomaansa ei tarvitse viettää sukuloimassa, koiranvahtina tai kastelemalla naapurin kukkia. Vaikka nuo hommat vievät vain muutaman minuutin, ne pakottavat pitämään kiinni aikatauluista. Lomalla kello joutaa nevadaan.
3. Pidä mediapaasto. Älä lue lehtiä, luovu televisiosta ja anna virran loppua tietokoneestasi.
4. Ota kaikki aistit käyttöön ja koe tätä elämää. Päivät tuntuvat jälkeenpäinkin katsoen pidemmiltä, kun niihin on mahtunut monenlaista elämystä.
5. Uskalla olla yksin. Anna ajatusten tulla.

Toka kerta

Jos eka kerta sokkotreffeillä on jännittävä, niin toka kerta treffeillä saman tyypin kanssa on suorastaan henkeäsalpaava.
Mitä jos mä en enää tunnista sitä?
Mulle ainakin on käynyt niin. Olin Hyvinkään rautatieasemalla vastassa kaveria, jonka näin vasta toisen kerran elämässäni. Juna oli niin pitkä, etten millään nähnyt kerralla kaikkia tulijoita. Moikkasin väärää miestä... Hän ei vastannut tervehdykseen, joten käänsin äkkiä suuntaa. Siellähän se oikea tyyppi oli jo selkäni takana.
En selitellyt mitään.

Jo ekoille sokkotreffeille on vaikea pukeutua, kun ei tiedä toisesta oikeestaan mitään. Sää sanelee paljon, mutta ei sekään kaikkeen auta. Kuinka avarakaulainen pusero voi olla? Entä jos olen liian hiirulainen? Miten nuorekkaasti voi pukeutua?
Toisella kerralla ei ole sen helpompaa. Voinko mä pistää samat farkut kuin viimeksi? Pitäiskö mulla nyt  olla avarakaulaisempi pusero? Voiks mä lähtee näissä rintsikoissa?

Entä sitten keskustelu: mistä me nyt puhuttais, kun ekalla kerralla tuli tyhjennettyä pajatso? Harvoin suhde on siinä vaiheessa niin pitkällä, että hiljaisuus ei olisi vaivaannuttava.
Jos mä puhun sen mielestä liikaa? Tai liian vähän? Pitäiskö mun olla hauskempi?
Hyvä idea on hiljentää vauhtia, haukata  happea ja puhua ihan vaan säästä.
Kolmannet treffit tulee, jos tulee.

Polku

Luontopolku kutsui viikonloppuna. Muistoissa siinsivät upeat maisemat, pitkospuut ja suopursun tuoksu. Kun vielä kaveri suostui mukaan, niin mitä siinä empimään.
Tuore seurustelukumppani ei hätkähtänyt, vaikka vedin jalkaan mökkihousut, ylle ruttuisen mutta hengittävän paidan ja päähän kalastajahatun. Sen harsomallisen, jota käytän vain ruohoa leikatessa tai kun muuten täytyy pitää hyttyset, mäkäräiset ja paarmat loitolla. Jalkineiksi about kolme numeroa liian suuret isäni tennarit. Ne eivät hölskyneet kantapäästä, kun ne vuorasi kolmilla pohjallisilla. Korvan taakse offia.
En katsonut peiliin.

Olipa mahtava reissu.

Puoliväliin asti meni hyvin. Suopursut tuoksuivat, tupasvilla hurmasi. Pitkospuut eivät pettäneet jalkojen alla. Pohjoissavolainen pilvipoutainen maisema oli ihana, kuten aina.
Sitten alkoivat vaikeudet. Ensimmäinen jyrkkä alamäki ilmestyi eteen puolimatkassa: hirveän pudotuksen päässä siinsivät laavu ja nuotiopaikka. Tossut olivat liukkaat, ja mä olen herkkä kompastumaan koipiini. Taittelin matkan sivuttain, sammaleen seassa.
Hämmennyin niin, että unohdin käydä vessassa.
Luontopolun loput kolme kilometriä olivat haastavat.
Ehkä pahinta oli vasen polvi. Jossain vaiheessa jokainen askel sattui, mutta eihän sellaista sanota uudehkolle miestuttavuudelle.
Varpaiden rakot huomasin vasta illalla.
Vessahätä pisti vauhtia jalkoihin, joten kumppani sai tulla ylämäetkin perässä.

Illalla istahdin kaverin eteen katsomaan muka jalkapalloa. Hän ymmärsi yskän ja hieroi olkapäitä niin, että päässä ailahti mukavasti.

Top5 Keski-ikäiselle sopivia kuntoilumuotoja

1. Kävely. Haastetta lisää, kun käyttää sauvoja tai kun nousee kaikki mahdolliset raput.
2. Uinti. Tässä iässä pitää jo kehdata esiintyä bikineissä. Tuskin kumppaniehdokaskaan ihan täydellinen on. Tai sitten se on pian entinen ehdokas.
3. Lemmiskely. Joskus eräs työkaveri listasi elämän nautintoja, pisti ensimmäiseksi kakkimisen ja vasta viidenneksi lemmiskelyn. Hän olikin ikuinen sinkku.
4. Mölkky ja muut kesäpelit, joissa pärjää onnella. Tikanheittoa ei lasketa, koska siinä pitäis osata heittää ja tähdätä.
5. Siivoaminen. Kunto ei nouse, jos ikinä ei hikoile.

Aikaa, rahaa ja mahaa

Vuosikausia luulin, että kaikki muut naiset tykkää käydä vaateostoksilla. Ei se kuulemma olekaan niin. Vain jotain joka viides nainen tykkää shoppailla kuteita.
Nuoret, hoikat neidot ovat tietty asia erikseen. He majoittuvat sovituskoppeihin ja pyörähtelevät peilin edessä ihan mielikseen.
Muotiliikkeiden ja muiden vaatekauppojen vetovoima vähenee kummasti raskauksien myötä. Ekan lapsen jälkeen on vielä aikaa, rahaa ja mahaa käydä ostoksilla. Toisen lapsen jälkeen ei mitään noista.

Ruikuttamaan en lähde nytkään, mutta kyllähän sen tietää, mistä yksinhuoltajan tunnistaa. Jos sillä on uusi vaate, niin se on oikeesti uutinen.
Tällaset uutiset ajoittuu yleensä alennusmyyntien loppumetreille. Sinne, missä loput rääsyt myydään miinus 70 prossaa, jotta joku veisi ne pois.

Uusi, kiehtova aikakausi alkaa, kun jälkeläisensä on saanut täysi-ikäisiksi, ja he ansaitsevat itse omia ropojaan.
Aikuinen nainen voi nousta uuteen kukoistukseen: nyt hänellä on aikaa ja rahaa henkilökohtaisiin vaateostoihin. Vain vatsa on tiellä, mutta se seikka on hoidettavissa. Kai.
Siis ei tietenkään kuntoilemalla, vaan hankkimalla tietyntyyppisiä kuteita ja asusteita.

Top5 Viisikymppisen naisen muistilista putiikkiin

1. Huivit. Ihan must. Huivin voi kietaista kymmenillä eri tavoilla, eri puolille kehoaan. Pitää vaan muistaa, että yhtä aikaa ei saa kantaa montaa huivia, jos tahtoo olla tyylikäs. Kaksoisleukaa voi häivyttää tekemällä huivista itselleen v-aukon rinnuksen tienoille. Vielä parempi, jos antaa tissien vaon vilkahtaa.
2. Raidallisten vaatteiden aika on auttamatta ohi, jos et halua näyttää vatsakkaalta pelleltä. Jos välttämättä kinuat raitoja, niiden pitää olla pystyssä. Vaan jostain syystä kankaat kudotaan aina vaakaraitaisiksi...
3. Iloiset värit. Ei pelkkää mustaa. Keski-ikäisen naisen ei tarvitse piiloutua vaatteisiinsa, vaikka timmi vartalo on muisto vain.
4. Laukun hihnan pituus. Miehen katse pysähtyy siihen kohtaan, jossa laukku on. Jos haluat sen pysähtyvän leveälle lantiollesi, niin omapahan on asiasi.
5. Vaatekaupan perimmäinen nurkka. Sieltä löytyvät poistomyynnissä olevat, edullisimmat vaatteet. Koska et kuitenkaan mahdu uusiin vaatteisiisi kovin kauan, on turha tuhlata niihin omaisuutta. 

Vielä viisi ja puoli yötä

Puolen vuoden karkkilakko on sujunut yllättävän joutuisasti. Enää viisi päivää ja kuusi yötä... Tai oikeestaan viisi ja puoli yötä, koska totta kai mä sujautan ekan salmiakin suuhuni jo keskiyöllä.
Jännää.
Nuorempi kummilapsi halusi tietää, kuinka vietän karkkilakon päättymistä. Hetken tuumailun jälkeen tuntui selvältä vastata, että ainakin ostan salmiakkia ja muita irtokarkkeja.
Kai omaehtoisen namilakon päättymistä pitää juhlistaa, vaikka vähän hassulta se tuntuu. Ihan sama kuin paaston päätteeksi pyöräyttäisi itselleen täyden illallisen ja jälkiruuaksi puolikkaan täytekakkua.

Toivottavasti mä vielä heinäkuussa tykkään karkista. Olisi harmi, jos namut ei antaisikaan niitä kiksejä kuin ennen vanhaan, vuonna 2011 ja aiemmin.
Melkein eniten pelkään, että salmiakki maistuu liian suolaiselta. Myydäänkö jossain vähäsuolaista salmiakkia? Mulle kelpaisi kyllä. Ihan niin kuin alkoholiton olut, jossa siinäkin maku on tärkein.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan paljastaa, miksi viimeinen etappi on mennyt niinkin kepoisasti. Huomasin nimittäin, että laktoosi-intoleranssista huolimatta voin syödä mitä tahansa jäätelöä!
Ihan mahtavaa. Touko-kesäkuussa olen syönyt suklaalla päällystettyjä Magnum-puikkoja niin paljon, että jätskitikuista saisi askarreltua kerrostalon.
Lähikauppa muisti meikäläistä vielä niin, että oli pistänyt magnumit tarjoukseen. Yhden hinnalla sai kaksi. Ei siinä yhtään rahaa säästänyt, kun ne molemmat katos pakastimesta vielä samana iltana.

Onneksi sain vuodenvaihteessa neuvoteltua itseni kanssa sellaisen sopimuksen, että kaikki hyvä ei ole kiellettyä. Leivokset, pullat, jäätelö ja erinäiset munkit eivät ole tulleet liukuhihnalta suuhun, mutta eipä noita ole tullut kierrettyäkään.
Mihin lakkoon sitä seuraavaksi ryhtyisi?

Top5 Lempikarkkini (saa tuoda tuliaisiksi)

1. Salmiakki. Kaiken muotoiset. Vähiten maistuu apteekkarin salmiakki: liekö liian terveellistä?
2. Tumma suklaa. Kaiken muotoisena, mutta ehkä eniten konvehteina.
3. Englanninlakritsi. Erityisesti ne vaaleansiniset ja -punaiset, jotka on päällystetty palluroilla.
4. Irtokarkit. Kaikki muut paitsi siniset. 
5. Kettukarkit. Tiedättehän ne vanhan ajan pihlajanmarja-karkit, joiden käärepaperissa on iloista punaista ja kirkkaankeltaista? Mummo aina ojensi pussia ja sanoi, että ota ihan kaksi. Minähän otin.

Väliaika

Mä oon kohta viikon verran kirjoittanut Levon hetkiä. Että tää on kivaa!

Erityisen mukavaksi kirjoittamisen tekee se, että joka päivä vähintään kymmenet henkilöt lukevat näitä kirjoituksia. Vaikka vielä olette olleet kovin ujoja kommentoimaan mitään. Siis täällä blogin kautta. Sen sijaan kommentteja on sadellut facebookissa ja ihan kasvotusten. Kiitos niistä!

Ihan kuin olisi hankkinut koiran: jokainen vastaantulija haluaa rapsuttaa sitä ja kertoa omista kokemuksistaan. Sikäli blogi on jo tavoittanut sen, mihin pyrinkin: lisännyt vuorovaikutusta ja iloa.

Tästä on hyvä jatkaa. Terveisiä kaikille lukijoilleni niin Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Espanjassa kuin Yhdysvalloissakin!

Eka kerta

Journalistina olen tottunut siihen, että mikään ei ole pyhää. Vähiten oma teksti.
Toimittajan kirjoittaman jutun sisältö on enimmäkseen leipätekstiä, kypsyttämätöntä sellaista. Seuraavat väliportaat - oikolukijat, toimitussihteerit, joskus jopa päätoimittaja - muokkaavat tekstiä kuin taikinaa. Saman kohtelun saavat otsikot ja kuvatekstit.
Silti lehtijuttuun tulee toimittajan nimi alle.

Blogikirjoittaminen on pyhempää. Siinä jokaisella välimerkillä ja tyhjällä tilalla on merkityksensä. Kappale ei vaihdu milloin sattuu, vaan ajatuksen vuoksi.

Lehtikirjoittamisessa kappale vaihtuu usein luettavuussyistä: juttua on helpompi lukea, kun kappaleet ovat lyhyitä.

Tämän pyhyyden vuoksi julkaisen uudestaan elämäni ensimmäisen blogin, joka on pistetty Tove Jansson -seuran kotisivuille 27. maaliskuuta 2012. Siitä on kenties sähköpostin lähetysvaiheessa kadonneet kappaleet, minkä vuoksi se on seuran sivuilla vain kahtena möhkäleenä.



Muumien matkassa yli 40 vuotta

Ensimmäistä kertaa elämässäni ostin kirjan 8-vuotiaana. Olin jostain saanut viisi markkaa, siis sellaisen sinisen paperisetelin. Halusin käyttää sen johonkin itseäni kiinnostavaan, joten kirjaa kädessäni punnittuani päätin ostaa sen.
Kirja oli Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu.

Usein katselin vain kirjan paperisten kansien kuvaa, jossa oudot hahmot hortoilivat. Sittemmin Vilijonkka, Nuuskamuikkunen ja muut tulivat hyvinkin tutuiksi.

Olen lukenut Muumilaakson marraskuun kymmeniä kertoja näiden yli 40 vuoden aikana. Lempikohtia on kaksi, joista toisesta on tullut ohjenuora elämään. Se löytyy sivulta 10:
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Olen lähtenyt, ja muumien voimalla en ole antanut periksi.

Se toinen lempikohta, se kai synnytti rakkauden runouteen. Sivu 132, jossa muumitalon vieraat viettävät koti-iltaa perheen merkeissä, hemulin runo: "Kysyn mi on onni? Illan hiljaisuutta, lämmin puristus tassun eikä muuta - ..."

Venatkaa huomista

Maanantaisin museotkin on kiinni. Tänään ei siis synny blogia.
Huomenna aiheena on eka kerta.

Mukavaa viikonalkua kaikille!

Opi seilaamaan vaihdevuosien aallokossa

Ennen pitkää meillä kaikilla on edessämme vaihdevuodet. Myös miehillä, uskon niin. Ihan jo siksi, että kaikki muu olisi epistä.
Sitä paitsi olen nähnyt miehen, joka on sekunnin murto-osissa muuttunut tulipunaiseksi. Ilman näkyvää syytä. Ja ollut sitten nolon oloinen, vaikka hehkuvanpunainen mieshän on söpö.

Vaihdevuodet on sillai ikäviä, että ne on hahmoton möykky. Ne tulee, ja jossain vaiheessa ne on ohi. Varoittamatta. Eri ihmiset kokevat ne eri tavoin.

Minä en ole vielä kertaakaan herännyt litimärkänä yöllä, vaikka se on kuulemma yleisimpiä tapoja kokea vaihdevuodet. En sano oireita, vaan tapoja, koska en halua nimittää vaihdevuosia vaivaksi, saati taudiksi.
Menkat tulee milloin sattuu. Joskus ei moneen kuukauteen, välillä parin viikon välein. Viimeisille menkoille ei voi pitää läksiäisjuhlia, koska ethän sä tiedä, joko ne vihdoin loppuivat.

Yhtä mittaa on tukalan kuuma olo. Keski-ikäisen, vaihdevuosiaan viettävän on suotavaa harrastaa kerrospukeutumista, koska kuumien aaltojen vuoksi vaatteiden riisuminen ja pukeminen takaisin kuuluu arkeen.
Luojan kiitos, kuumat aallot iskeytyvät vain kropan yläpäähän. Mä en jaksais koko ajan ottaa housuja pois jalasta.

Hurjinta vaihdevuosissa on se, miten ne vaikuttaa mielialaan. Noin viikko ennen menkkoja nainen muuttuu mahdottomaksi: itkettää ihan mistä syystä tahansa ja suututtaa ihan mistä syystä tahansa. Riidan saa aikaan tosta vaan. Raivokkaan ja meluisan.
Se voi olla pelottavaa itsellekin, jos siihen ei osaa suhtautua. Olen kiitollinen hyvälle ystävälleni, miehelle, joka antoi tuolle mielialan pauhulle nimen. Hyväntahtoisesti virnuillen hän aina toteaa: onks sulla taas tsunami?

Muutama vinkki vaihdevuosien kanssa elämiseen

1. Viuhka. Sitä kun heilauttelee, niin kuuma aalto hellittää otettaan ja kaverit ympärilä on kateellisia. Espanjanmatkojen ehdoton tuontituote. Hanki oma viuhka työpaikalle, juhlalaukkuun ja ihan kotikäyttöön.
2. Urheiluliikkeet ja -osastot. Myös liikunnanvihaajille. Sieltä löydät vaatteita, joista hiki kaikkoaa nopeasti.
3. Huumori. Tsunami tulee, kun on tullakseen. Pitää vaan sinnitellä ja yrittää tehdä mahdollisimman vähän tuhoja. Parasta olisi, kun tsunamin aikana suunsa voisi teipata kiinni.
4. Vaihtovaatteet. Ainakin kokouspäivinä. 
5. Siteet. Ei oo mitään järkeä, eikä terveellistäkään, käyttää joka päivä tippasuojaa. Pidä siteitä laukussa, pöytälaatikossa, vessan kaapissa - menkat voi todellakin tulla milloin vain.

Vapiskaa vähän, juorulehdet

Aiotko sä paljastaa siellä koko elämäsi?, kysyi nuorempi työkaveri. Hän oli lukenut ensimmäisen  blogini, jossa hyvin intiimisti käsittelen suhdettani karamelleihin.
Joo, aion. Sä voit peruuttaa sun seiskapäivän tilauksen, heitin takaisin.
Jos oikein pitkälle ajatusta - ja tätä kirjoittamista - vie, niin täällä voisi kertoa kaikki kuulumisensa. Töissä ei kertois kellekään mitään: lukekoot blogista, mitä mulle kuuluu. Töissä vois sit keskittyä olennaiseen, tekemään töitä.
Tarkoitus ei nyt kuitenkaan ole alkaa pitää julkista päiväkirjaa.
Missään nimessä en levittele täällä tuttujen, ystävien, en edes sukulaisten toilailuja. Tosin mieleen juolahti, että mähän tunnen about pari sataa toimittajaa...
Levon hetkien lukijamäärä kipuaisi varmaan pilviin, jos raottaisin journalistien inhimillistä puolta.

TOP5 Ärsyttävintä piirrettä toimittajissa (sisäpiirin tietoa)

1. Vapaa-ajalla journalistit tykkää puhua lähinnä itsestään. Se on tietty luonnollista, kun juttuja ei saa kirjoittaa minä-muodossa.
2. Televisiotoimittajat tunkee aina eturiviin. Ne esittää kaikki kysymykset. Tiedotustilaisuudet päättyvät pikaisesti, koska televisiotoimittajilla on kiire saada kuvamateriaalia siitä, kuinka he itse haastattelevat toista tärkeää henkilöä.
3. -
4. -
5. -

Toi lista jäi lyhyeksi, koska on vaikeaa keksiä oikein mitään, mikä toimittajissa ottaisi pannuun. Toimittajat on mukavia ihmisiä. Paino viimeisellä sanalla.

Sokkotreffeille vielä ennen juhannusta?

Suomi on sokkotreffien luvattu maa. Missään muualla ei roikuta netin treffipalstoilla niin paljon kuin armaassa kotimaassamme. Harva sieltä pitkäaikaista kirjeenvaihtotoveria on hankkimassa: moni ehdottaa jo ekassa viestissään sokkotreffejä.
Hassua, ettei niistä koskaan puhuta ääneen. Milloin viimeksi joku fb-kaverisi vaikka on kertonut käyneensä sokkotreffeillä?
Ei sellaisesta puhuta.
Yleensä kaipuu parisuhteiluun syttyy pari kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin. Nyt ollaan jo niin pitkällä kesässä, että sesonki on ohi. Pahimmassa hädässä joutuu turvautumaan jämiin. Tai juhannustansseihin.

TOP5 Vältä näitä puheenaiheita, kun olet sokkotreffeillä

1. Liikakilot. Auta armias, jos toinen edes sivulauseen rivien välistä vihjaa, että olet liian paksu.
2. Ex-poikaystävät ja ex-miesystävät. Ei tod.! Tarkoitus ei kai ole madaltaa kenenkään itsetuntoa, saati rehvastella.
3. Ex-tyttöystävät ja ex-naisystävät. No, tää on tätä bi-aikaa.. Mut siis oikeesti, kuka jaksaa olla olkapää, kun on rohkaistunut lähtemään sokkotreffeille? Kyllä siinä muut kehonosat on jotenkin tärkeemmässä roolissa.
4. Mitä teit viime viikonloppuna? Ei sellaista kysytä. Toinenhan on saattanut olla ties monettako kertaa sokkotreffeillä, turhaan.
5. Mitä teet ensi viikonloppuna? Tähän kysymykseen sortuva paljastaa oman epätoivoisuutensa. Ei pidä olla tyrkky.

Oletko sinä ollut sokkotreffeillä? Miten meni?

Vielä 16 päivää tavoitteeseen

Tein puolen vuoden lupauksen 1. tammikuuta. Päätin kokeilla kestävyyttäni ja olla syömättä karkkia 30. kesäkuuta asti. Vielä 16 päivää tavoitteeseen.
Vaikeaa on ollut. Sitä eivät ymmärrä ne, joille karkit ei ole se juttu. Minulle ovat. Tykkään syödä irtokarkkeja ja vähän muitakin makeisia. 
Välillä meni monta päivääkin, etten ajatellutkaan salmiakkia, suklaata, englanninlakritsaa ja muita. Viime aikoina, viime viikkoina oikeastaan, olen alkanut laskea päiviä siihen, kun tavoitteeni on täynnä.
Periksi en aio antaa. 
Puolen vuoden lupauksen täyttämistä on auttanut se, etten alunperinkään kieltänyt itseltäni kaikkea hyvää. Kun kohdalle sattuu, minulla on lupa syödä vaikkapa pulla, pala täytekakkua tai jäätelöä.

5 keinoa olla syömättä karkkia

1. Älä kerro karkkilakostasi suureen ääneen, ainakaan kaikille. Muuten saat koko ajan kuulla  huomauttelua ja nälvimistä. 
2. Älä ota ensimmäistäkään karkkia, niin himo menee ohi.
3. Älä odota laihtuvasi karkkilakon ansiosta. Jos jatkat iltasyömistä etkä välitä kuntoilla, painosi ei luultavasti lähde putoamaan.
4. Varaa naposteltavaksi esimerkiksi pähkinöitä, manteleita ja rusinoita. Niissä on paljon kaloreita, mutta so what.
5. Nauti siitä tunteesta, jonka saavutat joka kerran, kun pystyt ohittamaan karkkihyllyt sortumatta mielitekoihin.