Onneksi musikaalisuutta on niin monenlaista: joku tunnistaa nuotit ja osaa kuunnella oopperaakin, toinen pitää omasta äänestään ja moni myös toisten äänistä, joku osaa soittaa. On niitä, joille auvo on olla palanen jotain kuoroa. Joku tanssii.
Jos syntyisin uudestaan, haluaisin kasvaa maassa, jossa miestenkin lantio keinuu musiikin tahtiin. Se vaan on niin kaunista.
Ylistys sille, joka keksi karaoken. Ilman sitä moni mies ja nainen olisi loppuiän laulamatta. Tai laulaisi kerran talvessa kauneimpia joululauluja, ehkä lisäksi Suvivirren ja Enkeli taivaan.
Suomessa vain ei ole löytynyt paikkaa, jossa karaokea luikauttaisi. Espanjan Aurinkorannikolla asuessa saattoi käydä viisikin kertaa viikossa karaokessa, koska se oli niin vaivatonta ja helppoa. Siellä tiesi aina tapaavansa tuttuja, sai rauhassa juoda kahvia tai kivennäisvettä ja laulaminenkin alkoi ihmisten aikoihin.
Rakkaassa kotimaassa nuo kriteerit täyttyvät vain eläkeläisten karaokessa. Ei liene soveliasta käydä yhtä mittaa sellaisessa, kun itse on vielä työläinen?
Laulaminen on ihanaa. Sitä onnentunnetta, kun mikrofoni ja äänentoisto toimivat, kun yleisö kuuntelee ja oma ääni kulkee. Kun itse on saanut valita kappaleet, joiden sanat ja sävelet sykähdyttävät.
Oman laulamisen lisäksi on nautinto kuunnella ja katsella muita esiintyjiä. Joukossa on mahtavia persoonia. Hyvään esitykseen ei tarvita lauluääntä, vain heittäytymistä musiikin vietäväksi.
Eilen illalla Fuengirolan Reflassa ja Jupiterissa lauloin:
- Hento kuiskaus
- Maailma on kaunis
- Tunnetko
- Ei kauniimpaa
- Rakkauden haudalla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos jo etukäteen, kun kommentillasi osallistut keskusteluun Levon hetkissä.