Eka kerta

Journalistina olen tottunut siihen, että mikään ei ole pyhää. Vähiten oma teksti.
Toimittajan kirjoittaman jutun sisältö on enimmäkseen leipätekstiä, kypsyttämätöntä sellaista. Seuraavat väliportaat - oikolukijat, toimitussihteerit, joskus jopa päätoimittaja - muokkaavat tekstiä kuin taikinaa. Saman kohtelun saavat otsikot ja kuvatekstit.
Silti lehtijuttuun tulee toimittajan nimi alle.

Blogikirjoittaminen on pyhempää. Siinä jokaisella välimerkillä ja tyhjällä tilalla on merkityksensä. Kappale ei vaihdu milloin sattuu, vaan ajatuksen vuoksi.

Lehtikirjoittamisessa kappale vaihtuu usein luettavuussyistä: juttua on helpompi lukea, kun kappaleet ovat lyhyitä.

Tämän pyhyyden vuoksi julkaisen uudestaan elämäni ensimmäisen blogin, joka on pistetty Tove Jansson -seuran kotisivuille 27. maaliskuuta 2012. Siitä on kenties sähköpostin lähetysvaiheessa kadonneet kappaleet, minkä vuoksi se on seuran sivuilla vain kahtena möhkäleenä.



Muumien matkassa yli 40 vuotta

Ensimmäistä kertaa elämässäni ostin kirjan 8-vuotiaana. Olin jostain saanut viisi markkaa, siis sellaisen sinisen paperisetelin. Halusin käyttää sen johonkin itseäni kiinnostavaan, joten kirjaa kädessäni punnittuani päätin ostaa sen.
Kirja oli Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu.

Usein katselin vain kirjan paperisten kansien kuvaa, jossa oudot hahmot hortoilivat. Sittemmin Vilijonkka, Nuuskamuikkunen ja muut tulivat hyvinkin tutuiksi.

Olen lukenut Muumilaakson marraskuun kymmeniä kertoja näiden yli 40 vuoden aikana. Lempikohtia on kaksi, joista toisesta on tullut ohjenuora elämään. Se löytyy sivulta 10:
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Olen lähtenyt, ja muumien voimalla en ole antanut periksi.

Se toinen lempikohta, se kai synnytti rakkauden runouteen. Sivu 132, jossa muumitalon vieraat viettävät koti-iltaa perheen merkeissä, hemulin runo: "Kysyn mi on onni? Illan hiljaisuutta, lämmin puristus tassun eikä muuta - ..."