maanantai 8. huhtikuuta 2013

Ystäviä nolla?

Lapsena aina hämmennyin, kun aikuiset tiedustelivat, olenko isän vai äidin tyttö? En ymmärtänyt, miksi en voisi olla molempien. Pidin kummastakin.

Yhtä tungetteleva kysymys löytyi Ystäväni-kirjoista, joita alakoulussa kierrätimme oppilaalta toiselle. Paras ystäväni? Mitä siihen viivalle kirjoittaisi?

Miksi jonkun pitää olla paras? Miten paljon huonompia ystäviä ne muut olivat? Kirjoitanko sen nimen, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Vai sen, jolle kerron eniten salaisuuksiani ja muita ajatuksiani? Vai sen, jonka toivoisin olevan läheisin ystäväni?

Yläasteella ystävystyminen oli erityisen vaikeaa. Jokainen meistä oli niin hukassa itsensä kanssa. Vaikeusastetta nosti se, että perheemme oli muuttanut toiselle puolelle Suomea. Uuden murteen lisäksi täytyi opetella uusi tapa olla ja käyttäytyä. Ja koettaa tutustua ihmisiin, hankkia niitä ystäviä.

Ystävää tarvitsi, jotta ei joutunut olemaan välitunteja yksin, silmätikkuna. Jossain vaiheessa avuksi tuli tupakointi: siihen rinkiin mahtui aina, vaikka joka välitunnilla.

Lukion viimeisen luokan päätteeksi aloin rakentaa muuria: kenestäkään ei enää koskaan tulisi parasta ystävääni. Poikaystäväni ja paras kaverini olivat osoittautuneet petikavereiksi. Kuinka enää voisi luottaa keneenkään?

Aikuisiällä sadoista ihmisistä on tullut kavereitani. Joka kerran hämmästyn, kun huomaan jonkun heistä pitävän minua ystävänään. Ystävyys on niin paljon kaveruutta suurempaa. Vai onko oikeasti?

Kenties ystävyys ja paras ystävä ovat yliarvostettuja asioita? Miksi vähempi ei riittäisi.

Ystäviä nolla, kavereita sata. Hyvä niin.


Tämä kirjoitus sai kimmokkeen koulukiusaamisesta, mikä puolestaan johdattaa ajatukset työpaikkakiusaamiseen ja pahoinvointiin yhteiskunnassa. Entäpä, jos emme sallisi kiusaamisen myrkyttää luokkia, kouluja, työpaikkoja?

3 kommenttia:

  1. Minulla kävi tuuri: kansakoulun ekaluokalla oli lisäkseni vain yksi tyttö ja tottapa meistä tuli ystävät. Yhdessä mentiin oppikouluun ja päästiin ylioppilaiksi ja yhdessä muutettiin Hesaan opiskelemaan, kämppikisiä oltiin pari vuotta. Ylioppilaskeväästä on nyt 40v ja edelleenkin olemme ystävät,ne parhaat. :)

    VastaaPoista
  2. Outi, sulla on todellakin käynyt tuuri. Hieno juttu!

    Ystävyydessä ei tietenkään ole mitään pahaa. Tuntuu vain siltä, että sen merkitys korostuu liikaa. Miksi ei voisi riittää se, että olemme keskenämme luokkakavereita ja työkavereita? Ei kaikista tarvitse pitää, mutta silti voimme kaikki olla kavereita keskenämme ja käyttäytyä toisiamme kohtaan kunnolla.

    VastaaPoista
  3. Kannustan myös hankkimaan tuttavia ja kavereita, ystävää etsivä voi jäädä tosiaankin yksin. Olen sosiaalinen, mutta ehkä yksityisyyttäni suojeleva ihminen, siksi minusta minulla ei ole yhtään todella hyvää ystävää. Lapsuudenystävän löysin jokunen vuosi sitten huomatakseni, että erossa vietetyt 30 vuotta ovat muokanneet meistä niin erilaiset ihmiset, että syvää ystävyyttä on enää vaikea jatkaa, kavereita toki olemme edelleen. Työpaikoilla minulla on aina ollut hyviä työkavereita, harrastuksissa tulee harrastuskavereita, lomamatkoilla juttelu alkaa usein lentokentällä tai junassa hyvin helposti ja matkan jälkeen minulla on usein useampi spostikaveri. Kun yksi kaveruus/tuttavuus sitten on tullut luonnollisen tiensä päätökseen esim. useamman vuoden päästä työpaikan vaihdoksesta, se ei tunnu pahalta, paljon pahemmalta tuntuisi menettää ystävä.

    VastaaPoista

Kiitos jo etukäteen, kun kommentillasi osallistut keskusteluun Levon hetkissä.